Sivut

torstai 31. lokakuuta 2019

Hämmästytän itseänikin

Oon luullu etten juurikaan tykkää esiintyä. Että mieluummin kirjottelen niin pysyy yleisöön sellanen sopiva etäisyys. Öö. Mitäköhän tähän nyt sanois? Olin väärässä. Todella väärässä. Big time väärässä. Siis esiintyminenhän oli hauskaa! Tai sit mulla oli vaan omaa kivaa 45min ja muut kärsi. Jos näin oli, niin anteeksi. Ja kiitos mahtavana yleisönä olemisesta.

Olin tänään siis puhumassa mun syöpäkokemuksista lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle Sylvan opintopäivillä. Yleisöä oli vissiinkin joku 150 henkeä. Aluks oli tietty klassinen tärinä värinä päällä, kerran lähti ääni ja yks black out tuli. Muuten meni omasta mielestä hyvin, tai ainakin mulla oli hauskaa ja yleisökin nauro (joko myötätunnosta tai sit ihan oikeesti).

Luulen et mun aikasempien esitysten ongelma on ollu se et ne on kestäny liian vähän aikaa ja oon tienny mun esittämästä aiheesta vähän. Tai pahimmissa tilanteissa en juurikaan mitään. Moi vaan ala-aste ja uskonnonesitelmät. En oo ehtinyt käynnistyä kunnolla. Siis se tärinä yms jännityshän häviää parin minsan päästä ja koko loppuaika on sit vaan juttelua. Miettikää nyt miten unelma tilanne: saa hölöttää omia kokemuksia ja koko sali kuuntelee, tai ainakin esittää hyvin kuuntelevansa. All for you. Ja sit voi vielä selittää sellasta mikä on omasta mielestä tärkeetä ja mistä tietää paljon. Ei ollenkaan paha!

Kammosin esiintymistä sellaset 18v ihan täysin turhaan. Sehän on parempaa kun kirjottaminen kun siinä saa eleet mukaan, pystyy heittämään välikommentteja ja saa yleisöltä välittömän palautteen/ reagoinnin. Ihan mahtavaa. Suosittelen.

Mukavuusalueelta poistuminen siis oikeesti kannattaa!



sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Kun koitat penkoa menneitä


Mä oon venyttänyt tän alottamista pitkään. Koittanut keksiä tekosyitä. Lähtenyt treenaamaan, selannut somea ja siivonnut. Maannut, nukkunut ja pakoillut ajatuksia. Tehnyt ylitöitä ja opiskellut. Luulin, että oon päässyt yli sairastamisesta ja oon ihan ok kaiken suhteen. Ja niin mä oonkin. Pääosin. Niin kauan kun voin kertoa hauskoja juttuja sairaalasta ja naureskella kommelluksille. Mut ai että kun tuntuu pahalta koittaa avata blogin tekstejä pahimmilta ajoilta ja muistaa taas kaikki. Kasata niistä muistoista jotain fiksua ja vielä valmistautua kertomaan se yleisölle lokakuussa. Veikkaan, että kyynelten tulvalta ei voi välttyä. Eiku ainiin, eihän multa tuu kyyneliä omasta takaa. No, voi noita silmätippoja onneks valutella pitkin poskia siinä kohtaa kun silmät muuttuu punasiks ja leikkiä itkemistä. Pääsee sitten autenttiseen fiilikseen.

Kun avaan vanhoja tekstejä tai selaan omakantaa, tuntuu niinkun joku repis haavoja auki. Jossain sydämen kohdalla puristaa, syke nousee ja haluun vaan paeta sitä oloa. Samaan aikaan musta tuntuu täysin turhalta tehdä tästä numeroa. Onhan mulla kaikki hyvin. Työ, harrastukset, perhe, kaverit. Hoidot on tehonnut ja oon terve. Käänteishyljintä on lievää. Kaikki on OK. Mitä mä tässä itteäni enää nostan korokkeelle?

 Kokoajanhan tehdään elinsiirtoja, eikä niistä kukaan missään huutele. Saati ahdistu. Miks mun voi olla näin vaikea muistella? Pitkään oli niin, etten halunnut edes kurkata allogeenisen kantasolusiirron läpikäyneiden faceryhmään, kun tuli heti karsea olo. Lähinnä siks, et joku muu kärsii vielä enemmän. Erityisen pahalta se tuntuu, kun ite on jo kokenut kaikenlaista ja jollain muilla se kaikenlainen kestää ihan älyttömän paljon pidempään. Harmittaa niiden puolesta.

Tavallaan haluisin kirjottaa blogia, mut voiko porukka suhtautua muhun enää normisti jos ne lukee mun synkimmät ajatukset ja henkilökohtasimmat pohdinnat täältä? Kattoo vaan päin ja miettii, että tuolla toi hullu nainen menee. Ja jos ja kun elän ja oon ilonen, niin luuleeko kaikki että feikkaan? Mulla on kuitenkin 99,9% ajasta tosi jees, mut jos ajattelen menneitä, niin sit ei oo ihan niin jees.

Tähän asti oon pitänyt taas hiljaiseloa. Jotenkin aatellu et mitä vähemmän porukka tietää musta niin sen parempi. En oo instagramiakaan päivitellyt. Snäppiä jokus, mut tosi harvoin. Mut mä en tiedä haluunko olla hiljaa vai äänessä. Tykkään kirjottaa ja se saa ahdistuksen pois. Ehkä luon mielessäni itelleni sellasia paineita, että pitää olla normaali ja käyttäytyä niinkun mitään ei olis koskaan tapahtunutkaan. Sen takia, että nyt menee hyvin. Ja koska lopulta kaikki meni hyvin. Etten ikään kuin olis oikeutettu ajattelemaan menneitä, koska kaikki on ok nyt. Tässä powerpointtia suunnitellessa menneet vaan tuli vastaan ja havahduin siihen, etten oikeestaan edes pysty niitä funtsimaan. Ääh en tiiä, outoa.

Ja alkuun viitaten, oon siis menossa lokakuun lopulla Sylvan järjestämille lastenlääkäreiden ja hoitohenkilökunnan koulutuspäiville puhumaan syöpähoidoista. Et sen kannalta olis eri kiva homma saada jossain kohtaa kerättyä ittensä ja kirjottaa jotain ylöskin. Lonkalta heittäminen ei oo mun vahvuuksia, vaikka sitä onkin tullu harrastettua kouluaikoina luvattoman paljon. Erityisesti lukion uskonnonkursseilla. Krhmm.

Eipä ollut päätä eikä häntää tässä(kään), mutta tulipahan kirjotettua. Julkasemiseen tarttin kyllä kaverin rohkasevia sanoja kun rohkasuryyppyjä en liiemmin harrastele. Päädyttiin siihen, että hiljaa olemalla ei auta ketään, mut avoimuudella voi auttaa edes vähän. Ja tässä on sitten lopputulos.
Mukavia juhannuksen rippeitä itse kullekin!

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Maanantaiflunssa

Ei miesflunssa vaan maanantaiflunssa. Se mua vaivaa. Jo kolmatta maanantaita putkeen heräsin yöllä siihen, et lima valuu kurkkuun, hengitys kulkee vaan toisesta sieraimesta ja kurkussa pistelee. Miten voi olla, et tää tapahtuu joka kerta sunnuntain ja maantain välisenä yönä? Sit viikon keräilen itteeni kasaan vaan tullakseni uudelleen kipeeks. Mitä ihmettä nyt taas? Tällä kertaa tuntuu kyllä siltä et päivän keräily tais riittää ja tänään pääsee jo pumppiin, jes!

Sain tänään kandin ”valmiiks”. Eli nyt se on äitillä tarkistuksessa kirjotusvirheiden ja ymmärrettävyyden osalta. Ja sit mä vaan lykkään sen mun kandiohjaajan sähköpostiin, halus se tai ei.   Ja sit oottelen et josko tää herra ehtis/jaksais/muistais kommentoida sitä.

Ton äskesen osan ehin kirjottaa tiistaina. Sit tajusin mitä kello oli ja lähdinkin maantiekiitäjänä sinne pumppiin. Ja ehdin loistavsti!

Tänään kävin aamulla tekemässä tentin ja sen jälkeen koitin opiskella perintäkirjaa töitä varten. Hoidan siis meidän toimiston perintää, mut mulla ei oo mitään koulutusta siihen. Eikä mua oo perehdytetty siihen sen kummemmin. Lähinnä hyppäsin altaan syvään päätyyn uimataidottomana sillon ku tota touhua alottelin. Nyt oon saanu vähän juonesta kiinni, mut aika ei taho riittää kaikkiem asioiden selvittelyyn ja monen lain lukemiseen kun on sitä muutakin puuhaa päivittäin. Tästä on sit seurauksena ollu se et opin virheistä. Sinänsä hyvä, mut äärettömän raskasta. Ja ahdistavaa, kun ei tiedä, eikä osaa, eikä keltään voi oikeen kysyä kun kukaan ei myöskään toimistolla tiiä. Koita sit siinä palvella asiakkaita. Nytkin mulla on ties kuinka monta konkurssivalvontaa ja maksusuunnitelman tarkistusta jonossa. Ja läjä velkasaldotiedusteluja. Voitteko ihmiset pliis pitää raha-asianne kunnossa?

Huomenna taas härkää sarvista ja perjantaina extra duunipäivä!

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Halikkoviesti ja motivaatioboosti

Eilen oli Halikkoviesti, ja koska oon edelleen liekeissä siitä, niin palataanpa hetkeks mun kauden toiseen suunnistuskisaan Venlojen viestin lisäks: 

Olin edellisenä yönä menny puol yheltä nukkumaan ja täyttäny itteni sitä ennen karkilla, sipsillä ja kekseillä siihen pisteeseen asti, että kisa-aamunakin oli edelleen huono ja norsumainen olo. Hienosti hoidettu siis esivalmistelut, hah. Toisaalta olin "vaan" kuntosarjassa, et ei mitään mitalikamppailua todellakaan ollut edes tiedossa. Mun mahan tuntien tosta mättämisestä olis tosin voinut seurata suuremmankin luokan farssi, mut niin ei onneks käynyt.

Vaikka oma suoritus oli mitä oli, ja loppujen lopuks meidän joukkuekin hylättiin, niin muistin taas et miks just suunnistus on se mistä tykkään ehkä eniten (myös akrobatia, pumppi, juokseminen ja yleinen lihastreeni on jees!). Se kisapaikan fiilis, viestin luoma mahanpohjan kutkutus, muiden kannustus ja parhaansa yrittäminen, se on se mistä mä nautin. Ja siitä et seuran sisäinen ja muiden seurojen välinen henki on hyvä. Siellä metässä jeesataan toisia ja saadaan vastavuorosesti toisilta apua (okei ei ehkä kärjen joukkueiden kesken mut häntäpäässä joo). Itekkin eilen venailin muina suunnistajina jonkun toisen rastilla et joku tulis siihen ja kertois missä oon, eheh. Ja niin se joku tuli, kerto ja meikäkin palas taas maailmankartalle.

Sain hirveen suunnistusmotivaatioboostin ja aattelin et vois ens vuodeks ostaa taas lisenssin ja käydä kisailemassa. Ei mun tarvii hulluna treenata, mut ehkä sit se harjottelukin olis johdonmukasempaa ja ruokavalinnat järkevämpiä kun tietäs mihin tähtää. Ja kun mä tykkään kisata. Ainoo ongelma on aika. Mulla on jonkun verran paljon partioo ens toukokuun puoleen väliin asti, joka rajottaa suunnistamista. Mut jos sitten vaiks vaihtais taas painotuksen sieltä 90% partioo ja 10% suunnistusta ees siihen 50% - 50% tasolle. Ois siistiä jos se onnistuis, oli meinaan eilen yks mun syksyn parhaista päivistä!

Mut nymmää lähre tsiigaa Ruissalo ruska, enneko se hävii!





maanantai 8. lokakuuta 2018

Kun piti olla rentoo

Viime viikolla sain ekaa kertaa kirjotettua kandia niin, että jäi hyvä fiilis. Sykin keskiviikkona kolme sivua ja perjantaina kaks. Nyt se alkaa melkeen olla kasassa, ja pääsen siihen hiomisvaiheeseen, joka saattaa kylläkin venähtää sitten ihan jouluun asti, köhh.

Olin aatellu et mulle tulee rento jakso ens periodissa. Mut kappas vaan, löysin tänään itteni ilmottautumasta enkun semi-intensiiviselle kurssille lounastauolla. Kaveri yllytti ja minkäs teet kun yllyttshullu oot. Mut hei säästän siinä sentään yhen nopan kun otan ton 2 op:n kurssin, enkä keväällä menevää 3 op:n enkun kurssia! Inhoon siis kieliä yli kaiken ja koitan aina pujahtaa joko aidan alta tai jostain kolosta kun puhutaan kielistä. Varsinkin enkusta. Musta tuntuu et oon niin huono verrattuna muihin et ihan turha ees yrittää sönköttää mitään siellä tunneilla. Fun fact: oon muuten ollu enkkuluokalla 9 vuotta, mut ratsastin suurimmaks osaks muiden taidoilla. Ei se yläasteen ope kehdannu antaa mulle kasia huonompaa. Ja ala-asteella en tajunnu kolmeen ekaan vuoteen mitään. Jakolaskutkin arvasin, kunnes jäin kiinni siitä ja jouduin opetteleen ne  suomeks kun enkku ei menny kaaliin. Ruotsista kyllä tykkään, kun oon siinä keskimäärästä parempi. (Kamalaa miten oma taitotaso määrittää näin vahvasti motivaation!)

Olin keskivikkona taas siellä rankassa treenissä, eikä paikat tullu oikeestaan ollenkaan kipeeks, yaas! Tällä viikolla sit taas mestoille hikoilemaan. Toivottavasti ei tehä mitään superhapporeeniä et oon lauantaina iskussa Halikkoviestissä. Ois meinaan kiva et juoksu kulkis kun suunnistus ei varmaankaan tuu kovin hyvin sujumaan. En oo käyny rasteilla varmaan kahteen-kolmeen viikkoon, kääks!

Sporttist syksyy kaikil!



sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Mitä haluisitte kuulla?

Mua hämmentää. Edelleen ihmiset käy (tai no te käytte) täällä abt 50 kertaa päivässä. Vaiks kirjottelen ehkä kerran viikossa. Mitä te etitte? Miks eksytte tänne kerta toisensa jälkeen? Mitä haluisitte löytää täältä?

En oikeen tiiä mikä täällä kiinnostaa. Perus arki ja kuulumiset? Vai sairaus ja toipuminen? Vai käykö porukka vaan tsekkamassa et vieläks oon elossa, haha. Kertokaa ihmeessä jos teillä on jotain mitä haluisitte kuulla!

Viime viikko meni taas jotenki hujauksessa. Tuntuu etten saa oikeen mitään aikaseks missään. En koulussa ainakaan. Aina kun avaan kandin, ja räpellän sinne jotain, niin tuntuu et oon tehny liian vähän. Et oon joku luuseri kun se ei etene kohinalla. Et oisin pystyny parempaan. Tai ois ainaki pitäny pystyä. Enhän mä oo mikään luuseri joka nysvää yhtä 10 nopan kandia monta kuukautta ja stressaa siitä. Tai niin mä oletin.

Keskiviikkona menin Campussportin fysiikkavalmennus-nimiselle, öö ”jumppatunnille”. Sen tuntikuvauksessa luki et se sopii oheisharjotteluks juoksijoille, pyöräilijöille, nyrkkeilijöille ja muille sellasille. Luokittelin itteni juoksijaks ja osallistuin. Sen jälkeinen elämä on ollukki aika tuskasta. En ees tajunnu et oon edelleen niin rapakunnossa et seuraavat kolme päivää menee ihan kipsissä: kävely on hitaampaa kun rollaattorimammalla, portaat pitää liukua alas kaidetta pitkin ja toivoo ettei lennä lopussa päin naapurin ovee ja vessaan menemiseen ja ylipäätään istumiseen pitää varata extra-aikaa et saa käsillä otettua tukea jostain. Nyt on eka päivä ilman kipuja keskiviikon jälkeen, wohoo! Ens viikolla uusiks. Ei tää vaan voi sit enää toistua.

Ens viikolla on poli. Katellaan ihon tilannetta (joka on ok). Sit on luustontiheysmittaus, vatsan, tai itseasias maksan magneetti, silmälääkäri ja keuhkokokeet. Ohjelmaa riittää siis myös sillä saralla. Jännä, kun pitää tutkii kaikkee vaiks vaivaa ei oo kun silmissä. Ja sit silmiä ei oo innostuttu hoitaan mitenkään. Tai no silmätipoilla joo, mut vaste on aika heikko. Toisaalta, ehkei silmille ees voi tehä mitään sen kummempaa? Ja siis kun ei ne nyt niiiin pahat oo. Eikä silmien kuivuuteen kuole. Joten, mitä mä ees valitan?

Nyt mä kysyn et sainko retkiseuraa, vai painunko lenkille. Muistakaa tekin nauttii upeista syyskeleistä!


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

10 kokemusta Berliinistä

Do diin. Alkaa olla reissun jälkeinen flunssanpoikanen selätetty ja arkeen palattu. Eiku ainiin. Olin lomalla vaan kaks päivää ja palasin suoraan neljän tunnin partiokokoukseen. Et arkeen palaaminen hoitu melko tehokkaasti jo siinä. Mutta hyvä reissu oli! Kokosin tähän vielä kymmenen kokemusta meijän reissulta, jotka mulle jäi päällimäisenä mieleen:

1. Reissuun kuuluu väärän ruoan tilaaminen, eiks jeh? No mä hoidin sen jo tyylikkäästi Suomen puolella ja suomen kielellä. Fail.

2. Ei eksytty kertaakaan metrolla (miten on ees mahollista?)

3. Sauerkraut ja currywurst on skeidaa. Sauerkaut vielä enemmän. Onneks iskä syö vaikka mätiä hauensilmiä, niin sille kelpas hapankaalit sun muut mun tilaamat möhnät.

4. Metrotunnelissa on kuuma, vaikka ulkona ois ”vaan” about 20 astetta. Miksei metrokuolemista uutisoida hellekeleillä enempää? Eiks ihmiset oikeesti kuole sinne.

5. Tegelin lentokentällä on aika pirun toimiva taksisysteemi. Jono oli varmaan 200 metriä, mut koomattiin silti siinä vaan joku 15min ehkä.

6. Näin tinosauruksen luurangon. Oke, en jaksanu lukee niitä englanninkielisiä infotauluja, et en tiiä oliks se aito. Anyway magee oli ja samoin koko luonnontieleellisen museon (?) anti.

7. Ihmiset tykkäs 1800-1900 -luvilla retkeillä juhlamkamoissa. Ainakin Wanderlust-näyttelyn maalausten perusteella. Ite en ehkä ygösenä valitsis vanhaa ylppärimekkoa Alppivaellukselle.

8. Saksalaiset ei osaa englantia. Tai tosi harva osaa. Ei tyyliin ees tarjoilijat. Ja kun mä sanon ettei osaa, niin se tarkottaa ettei osaa. Sanaakaan.

9. Tempelhofin hylätty lentokenttä tuntu ihan Saharalta. Tai ainakin siellä oli kuivaa, tasasta ja autiota.  Saharassa tosin ei vissiin oo ruohoa ja siellä on niitä hiekkakumpuja. No anyway, karu mesta oli.

10. Berliinin muuri on ohut! Oikeesti. Jotain ehkä 30-40 senttiä paksu. Luulin et se ois ollu ainaki metrin. Hämmentävää.

All in all, kannattaa käydä Berliinissä, jos vaan koskaan tulee mahollisuus!