Strepsilssejä ja aupaireja

Tää päivä on menny kokonaan sohvalla. En oo kirjaimellisesti tehny mitään muuta kun maannu, syöny strepsilssejä ja mitannu kuumetta.

Yöllä heräilin kurkkukipuun ja mittailin kuumetta aina kun heräsin. Pientä lämpöö oli mut ei sen kummempaa. Täl kertaa olin varautunu ja ottanu panadolin, vettä ja kuumemittarin yöpöydälle. Viimeks joutusin koluun koko lääkekaapin läpi ennen ku löysin kaikki mitä hain. Ja vielä pimeessä.

Aamulla kurkku oli astetta kipeempi ja lähetinkin iskän ostaan kurkkupastilleja. Ja lounasta mulle. Ite kääriydyin peittoon ja alotin kattomaan Aupairit Australiassa -sarjaa. Jotenkin siinä sit kävi niin et katoin koko kauden kerralla. Oli jotenki tosi koukuttava. Nyt ymmärrän sen mun kaverien tuskan ku ois muutakin elämää elettävänä ja haluis vaan kattoo aina uuden jakson. Onneks mulla ei nyt oo muuta elämää. Voin kattoo just niin monta jaksoo tai leffaa ku haluun. Tai tarkemmin ajatellen ei se nyt onni oo, mut tässä tilanteessa etuus.

Musta tuntuu et huonoin isosisko -palkinto menis tän päivän perusteella mulle. Tai no vois pidemmänkin ajanjakson perusteella mennä, mut erityisesti tän iltapäivän. En oo vaan yksinkertasesti yhtään jaksanu olla mun pikkusiskon kanssa. Vaiks se tuli aikasin koulustakin. Oon vaan nukkunu ja maannu. En oo jaksanu kattoo sen käsiseisontoja tai muuten pitää seuraa. En oo jaksanu pelata tai kertoa hauskoja juttuja. Surullisinta oli kun porukat lähti konserttiin ja me jäätiin nyt illaks kahestaan. Ja kun se kysy monta kertaa et onks teijän pakko mennä. Mua alko surettaa. Haluisin olla sille parempi isosisko. Sellanen, jonka kanssa se vois jäädä kotiin hyvillä mielin. Sellanen, johon se vois aina luottaa. Mut musta tuntuu et oon vaan pelottava, kalju ja väsynyt.

Päivän hyviin kuulu se, että mun lämpöily loppu vihdoin ja kurkkukipukin on melkeen selätetty! Tauti muuttaa muotoaan selkeesti nuhaks. Tai ainakin nokka vuotaa. Oli tästä sohvapäivästä sit jotain konkreettista hyötyäkin, jos selviin tästä pöpöstä vaan säikähdyksellä. Toivotaan et mikään tulehdusarvo ei oo huomenna niin korkee et pitäis jotain antibiootteja alotella taas. Sormet ristissä.

Joka kerta mä hämmennyn vaan entistä enemmän kun olo muuttuu niin nopeesti. Ehkä tähän vielä joskus tottuu. Ja sit kun tottuu niin tää ois toivottavasti jo ohi!