Mitä on tämä positiivisuus?

Sanoisin et eilen oli kevään paras päivä. Siihen on monta syytä. Ensinnäkin heräsin omasta sängystä, omasta kämpästä. Aurinko paisto. Ajoin autoo pitkästä aikaa. Kävin suunnistamassa. Siivosin. Onnistuin ruoanlaitossa ja vietettiin partsakavereiden kanssa venähtänyttä Earth houria.

Olin tosiaan Naantalissa suunnistamassa. En ihan muistanu kotoota lähtiessä et millanen maasto se on, mut päättelin et ei voi olla mäkinen maasto, kun lähtöpaikka on koulun piha. Ai mitenniin ei voi olla? Mistä niin päättelin? Se rata oli meinaan kaikkee muuta kun tasanen. Mietin aina välillä et "oi luoja, ota minut pois jo täältä!", mut niin mä vaan jaksoin tärisevin jaloin ja hakkaavalla sydämellä maaliin asti. Auttelin matkalla eksyneitä ja mietin sellasia reittejä etten kompuroi ja kaadu ton lääkepumpun päälle. Itse asiassa funtsin et voisin perustaa sellasen palvelun et kierrän sen kahen kilsan radan tosi hitaasti ja kaikki ketä on hukassa voi tulla kysymään sijaintiaan multa. Sen verran eilen jeesin niitä kanssasuunnistajia.

Otin riskin ja lupasin leipoo suolasta meijän Earth hour syöminkeihin. Oon surullisen kuuluisa mun ruoanlaittotaidoista. Mut musta tuntuu et nyt on tähdet muuttanu järjestystä taivaalla, kun munkin ruoat on alkanu lähiaikoina onnistua. Ja niin onnas tääkin piirakka. Jos ei puhuta siitä valmistusvaiheesta, kun päätin testata mikrossa et onks taikina hyvää. Lopputuloksena tästä testistä mikro savutti mustaa savua ja taikinakikkare liekehti siellä sisällä. Ja koko kämppä haisi palaneelta. Onneks mun palohälytin ei toimi. Muuten olis sekin huutanu. Ja onneks oon tottunu tällasiin katastrofeihin kun oon kuitenki eläny itteni kanssa sen kakskyt yks vuotta. Eikä tää oo eka kerta. Eikä varmasti viimenenkään.

Joskus mainitsin et elämä alkaa kesän jälkeen. Olin ihan väärässä. Niin väärässä kun voi ihminen olla. Elämä on nyt, ja se alko mun osalta 15.3.1996. Mulla on niin positiivinen olo. Jos en asuis yksin niin oisin varmasti tentannu kaikki siinä kyseisessä huushollissa asuvat sen varalta et joku ois piilottanu jotain mielialalääkkeitä mun aamukahviin. Sellanen olo mulla meinaan on. Ja ollu siitä lähtien kun saavuin mun yksiöön.

Enää en epäile että oonko masentunu. Koska; hell no, en ole!  Oon päässy sen ajatuksen yli et jos kuolen. Ei sitä kannata ajatella. Jos elää niin et epäilee seuraavan päivän olemassaoloaan koko ajan niin on aika tuskasta, voin kokemuksesta kertoo. Onneks tajusin sen sentään parin kuukauden jälkeen (hieno homma Hermanni). Nyt suunnittelen tulevaa ja nautin hetkestä. Mitä sitten jos oon suunnitellu jotai vuoteen 2020 ja oonki kuollu, haittaks se? No piru vie ei haittaa. Sit en vaan tee sitä. Ei sen kummenpaa. Vaikee selittää, mut ihan ku joku ois napsauttanu mun aivot taas kunnolla päälle sillä sekunnilla ku astuin mun omaan kämppään. Vähän ne jo kyllä sitä ennen vilautteli järkeviä ajatuksia. Mut nyt siellä ei muuta ookkaan (not).

Hassua kun mulle aina henkisesti vaikeissa tilanteissa käy sellasia ihmeellisiä hetkiä et tajuun jotain tosi olennaista ja sit elämä helpottaa kertaheitolla. Välillä se tulee päivän päästä, välillä kuukausien mut aina se tulee. Jännä juttu. Se ei niinku mee silleen vähitellen paremmaks vaan yhtäkkii naks ja hommat on kuosissa. Sopii mun luonteelle.