Tiiättekö mistä tietää et on suunnistanu tarpeeks? No siitä kun tulee kotiin ja suihkua varten riisuessa kaikki kamat lentää vääriin paikkoihin. Alusvaatteet pipojen sekaan, pipo alusvaatekoriin, melko puhtaat housut pyykkikoriin ja hikinen paita housujen sekaan. Siitä sen tietää.
Tossa aamulla kun käpyttelin portaita alas suunnistuskamat päällä, mietin et eiks se oo kolme kertaa kun jotain asiaa pitää tehdä et siitä tulee tapa? Vai seittemän. No en oo kyllä varma mut tuntuu et joka aamunen suunnistamaan lähteminen on jo alkanu muuttuu tavaks. Siellä se iskän auto aina oottaa sovittuun aikaan vinoparkissa.
Saaristorastit, Ankkurirastit ja Siljarastit. Kolme päivää ja kolme suunnistusrataa. Loistavaa, etten sanois täydellistä pääsiäisenviettoa tällanen metsässä sinkoilu. Tai no en mä oo varma voiks mun kulkemista sinkoilemiseks kutsua. Vähän väliä sitä kompuroi johonkin oksaan tai möykkyyn. Välillä selvii pelkällä sivistyneellä lisäaskeleella ja välillä lentää railakkaan kaaren kautta naamallen pöpelikköön. Kai sekin jotain sinkoikua on.
En nyt ehkä analysoi sen enempää mun suorituksia tässä, mut sanottakoon et ihan kivasti meni lukuunottamatta yhtä katastrofirastiväliä ja mahakramppeja. Mulla on siis ollu jo useemman vuoden sellanen ongelma et mun maha ei jostain syystä kestä juoksemista ja tosi usein kaipailen vessoja kesken lenkkejä ja kisoja. Siks kannankin nykyään aina paperia taskussa. Aina. Se on meinaan joku laki et jos mulla ei paperia oo, niin sit ainakin tarviin. Eikä esim. nokkoset tai sellaset karvaset norsun korvalta näyttävät lehdet oo kovin hyviä paperinkorvikkeita. Terveisin: been there done that. Eikä riitä muuten kahen käden sormet laskeen niitä kertoja kun oon joutunu kesken suunnistamisen lähteen juokseen jonnekkin aivan väärään suuntaan ettimään tiheikköä. Ja sepäs vasta rattosaa on.
Jonkun verran oon onnistunu vaikuttaan tähän varsin kiusalliseen probleemaan ruokavaliolla ja mulla onkin ihan jäätävän pitkä lista mitä mun ei kannata syödä ollenkaan eikä varsinkaan ennen kisoja. Mut alkuvuodesta aattelin et aivan sama, ei haittaa jos maha valittaa kun en kumminkaan treenaa ja vetelin menee muun muassa sipulii, ruista, papuja, purkkaa ja kaalia ihan surutta. Ja sit ne lauantaina iski. Mahakrampit. Piiiiitkästä aikaa. Long time no see. Ja vaiks sillä hetkellä kun kramppaa tuntuu kuolemalta, niin salasesti oon ilonen niistä. Koska ne on osa vanhaa mua. Sitä Karoliinaa joka oli voittanu leukemian jo kerran. Kerrankin tuttuja viestejä mun keholta.
Miten tää homma nyt käänty ihan vessajutuiks. Ei pitäny. En mä kyllä ees tiä mitä piti. Ei mulla mitään suunnitelmaa ollu. Taaskaan.
Sitä oon miettiny et jossain vaiheessa kirjotan postauksen missä pohdin siirtoo ja kerron mun odotuksista ja peloista, tai no jännityksen kohteista, ja veikkaan et mikä tulee oleen pahinta. Ja sit siirron jälkeen katon mitä oon arvaillu ja kerronn sit kokemuksen pohjalta vähänniinku totuuden.
Tällä hetkellä venaan kyllä siirtoa innolla. Tiiän et oon fyysisesti ja henkisesti valmis siihen. Toisaalta, syytä ollakkin meinaan enää tää päivä plus kymmenen päivää ni meikäläinen menee osastolle. Jaiks.
Ps. Ihanaa ja samalla niin outoa kun porukka tulee moikkaan ja kertomaan et ne lukee mun blogia päivittäin. Viikonloppunakin tapasin pari tuttua lukijaa. Kiva, että teitä kaikkia edelleen kiinnostaa mun seikkailut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti