Päivä 2

Oikeastaan hämmentävän samanlainen päivä kun eilen. Luulin alun perin, että olo heittelis täällä ihan sekunneissa. Luojan kiitos niin ei nyt ainakaan tän alun perusteella oo ollu, vaan oon saanu nauttia aika vakaasta ja hyvästä olosta. Yks siedettävä päivä on aina hurjasti eteenpäin. Mun ajatusmaailman mukaan yhen hyvän sairaalapäivän päättyminen tarkottaa samalla yhen huonon deletoitumista. En tiiä et saitteko ajatuksesta kiinni, mut jotenkin itteä auttaa sellanen ajattelu. Vähän niinkun et jos oisin hypoteettisesti sairaalassa 30 päivää ja nyt 11 hyvää olis takana, niin enää 19 mahdollisuutta olla huono päivä täällä.

Tänään oon taas polkenu kuntopyörää ja jumppaillu, piirrelly, somettanu, maannu ja jutellu. Vähän kaikenlaista siis. Niin, ja seurannu partiomarssia etänä. Harmittaa kyllä yllättävän paljon etten päässy paikalle. Se on niin perinteinen osa kevättä, ettei ilman oikeen osaa olla. Pahinta oli kyllä ehkä nähä ne kaikki kuvat. Kuvat jossa sun kaverit hymyilee, on kauniita ja pitää hauskaa. Ilman sua. Ja vaiks tiedän, ettei kukaan ois varmastikkaan halunnu etten pääse, niin tuntuu pahalta. Aivot väittää et olis pitäny estää koko marssi vaan siks etten mä päässy. Just. Eihän se maailma niin pyöri. Ei ptäis olla niin itsekäs. Sitä paitsi, mulla on kyllä asiat ihan hyvin. On jollain aivan varmasti kurjemmatkin olot kun mulla täällä täyden palvelun sairaalassa.

Tosiaan, mukavissa merkeissä mennyt tääkin päivä. Toivotaan ettei huomenna alkava 72 tunnin suojalääketiputus ja tunnin syklofosfamidi-infuusio kauheesti kurjentais oloa. Tai ainakaan liikaa. Vähän kyllä jännittää, mut onneks huomenna on jo selvillä olotila ja sen muutokset.