Maanantaiflunssa

Ei miesflunssa vaan maanantaiflunssa. Se mua vaivaa. Jo kolmatta maanantaita putkeen heräsin yöllä siihen, et lima valuu kurkkuun, hengitys kulkee vaan toisesta sieraimesta ja kurkussa pistelee. Miten voi olla, et tää tapahtuu joka kerta sunnuntain ja maantain välisenä yönä? Sit viikon keräilen itteeni kasaan vaan tullakseni uudelleen kipeeks. Mitä ihmettä nyt taas? Tällä kertaa tuntuu kyllä siltä et päivän keräily tais riittää ja tänään pääsee jo pumppiin, jes!

Sain tänään kandin ”valmiiks”. Eli nyt se on äitillä tarkistuksessa kirjotusvirheiden ja ymmärrettävyyden osalta. Ja sit mä vaan lykkään sen mun kandiohjaajan sähköpostiin, halus se tai ei.   Ja sit oottelen et josko tää herra ehtis/jaksais/muistais kommentoida sitä.

Ton äskesen osan ehin kirjottaa tiistaina. Sit tajusin mitä kello oli ja lähdinkin maantiekiitäjänä sinne pumppiin. Ja ehdin loistavsti!

Tänään kävin aamulla tekemässä tentin ja sen jälkeen koitin opiskella perintäkirjaa töitä varten. Hoidan siis meidän toimiston perintää, mut mulla ei oo mitään koulutusta siihen. Eikä mua oo perehdytetty siihen sen kummemmin. Lähinnä hyppäsin altaan syvään päätyyn uimataidottomana sillon ku tota touhua alottelin. Nyt oon saanu vähän juonesta kiinni, mut aika ei taho riittää kaikkiem asioiden selvittelyyn ja monen lain lukemiseen kun on sitä muutakin puuhaa päivittäin. Tästä on sit seurauksena ollu se et opin virheistä. Sinänsä hyvä, mut äärettömän raskasta. Ja ahdistavaa, kun ei tiedä, eikä osaa, eikä keltään voi oikeen kysyä kun kukaan ei myöskään toimistolla tiiä. Koita sit siinä palvella asiakkaita. Nytkin mulla on ties kuinka monta konkurssivalvontaa ja maksusuunnitelman tarkistusta jonossa. Ja läjä velkasaldotiedusteluja. Voitteko ihmiset pliis pitää raha-asianne kunnossa?

Huomenna taas härkää sarvista ja perjantaina extra duunipäivä!

Halikkoviesti ja motivaatioboosti

Eilen oli Halikkoviesti, ja koska oon edelleen liekeissä siitä, niin palataanpa hetkeks mun kauden toiseen suunnistuskisaan Venlojen viestin lisäks: 

Olin edellisenä yönä menny puol yheltä nukkumaan ja täyttäny itteni sitä ennen karkilla, sipsillä ja kekseillä siihen pisteeseen asti, että kisa-aamunakin oli edelleen huono ja norsumainen olo. Hienosti hoidettu siis esivalmistelut, hah. Toisaalta olin "vaan" kuntosarjassa, et ei mitään mitalikamppailua todellakaan ollut edes tiedossa. Mun mahan tuntien tosta mättämisestä olis tosin voinut seurata suuremmankin luokan farssi, mut niin ei onneks käynyt.

Vaikka oma suoritus oli mitä oli, ja loppujen lopuks meidän joukkuekin hylättiin, niin muistin taas et miks just suunnistus on se mistä tykkään ehkä eniten (myös akrobatia, pumppi, juokseminen ja yleinen lihastreeni on jees!). Se kisapaikan fiilis, viestin luoma mahanpohjan kutkutus, muiden kannustus ja parhaansa yrittäminen, se on se mistä mä nautin. Ja siitä et seuran sisäinen ja muiden seurojen välinen henki on hyvä. Siellä metässä jeesataan toisia ja saadaan vastavuorosesti toisilta apua (okei ei ehkä kärjen joukkueiden kesken mut häntäpäässä joo). Itekkin eilen venailin muina suunnistajina jonkun toisen rastilla et joku tulis siihen ja kertois missä oon, eheh. Ja niin se joku tuli, kerto ja meikäkin palas taas maailmankartalle.

Sain hirveen suunnistusmotivaatioboostin ja aattelin et vois ens vuodeks ostaa taas lisenssin ja käydä kisailemassa. Ei mun tarvii hulluna treenata, mut ehkä sit se harjottelukin olis johdonmukasempaa ja ruokavalinnat järkevämpiä kun tietäs mihin tähtää. Ja kun mä tykkään kisata. Ainoo ongelma on aika. Mulla on jonkun verran paljon partioo ens toukokuun puoleen väliin asti, joka rajottaa suunnistamista. Mut jos sitten vaiks vaihtais taas painotuksen sieltä 90% partioo ja 10% suunnistusta ees siihen 50% - 50% tasolle. Ois siistiä jos se onnistuis, oli meinaan eilen yks mun syksyn parhaista päivistä!

Mut nymmää lähre tsiigaa Ruissalo ruska, enneko se hävii!

Kun piti olla rentoo

Viime viikolla sain ekaa kertaa kirjotettua kandia niin, että jäi hyvä fiilis. Sykin keskiviikkona kolme sivua ja perjantaina kaks. Nyt se alkaa melkeen olla kasassa, ja pääsen siihen hiomisvaiheeseen, joka saattaa kylläkin venähtää sitten ihan jouluun asti, köhh.

Olin aatellu et mulle tulee rento jakso ens periodissa. Mut kappas vaan, löysin tänään itteni ilmottautumasta enkun semi-intensiiviselle kurssille lounastauolla. Kaveri yllytti ja minkäs teet kun yllyttshullu oot. Mut hei säästän siinä sentään yhen nopan kun otan ton 2 op:n kurssin, enkä keväällä menevää 3 op:n enkun kurssia! Inhoon siis kieliä yli kaiken ja koitan aina pujahtaa joko aidan alta tai jostain kolosta kun puhutaan kielistä. Varsinkin enkusta. Musta tuntuu et oon niin huono verrattuna muihin et ihan turha ees yrittää sönköttää mitään siellä tunneilla. Fun fact: oon muuten ollu enkkuluokalla 9 vuotta, mut ratsastin suurimmaks osaks muiden taidoilla. Ei se yläasteen ope kehdannu antaa mulle kasia huonompaa. Ja ala-asteella en tajunnu kolmeen ekaan vuoteen mitään. Jakolaskutkin arvasin, kunnes jäin kiinni siitä ja jouduin opetteleen ne  suomeks kun enkku ei menny kaaliin. Ruotsista kyllä tykkään, kun oon siinä keskimäärästä parempi. (Kamalaa miten oma taitotaso määrittää näin vahvasti motivaation!)

Olin keskivikkona taas siellä rankassa treenissä, eikä paikat tullu oikeestaan ollenkaan kipeeks, yaas! Tällä viikolla sit taas mestoille hikoilemaan. Toivottavasti ei tehä mitään superhapporeeniä et oon lauantaina iskussa Halikkoviestissä. Ois meinaan kiva et juoksu kulkis kun suunnistus ei varmaankaan tuu kovin hyvin sujumaan. En oo käyny rasteilla varmaan kahteen-kolmeen viikkoon, kääks!

Sporttist syksyy kaikil!

Mitä haluisitte kuulla?

Mua hämmentää. Edelleen ihmiset käy (tai no te käytte) täällä abt 50 kertaa päivässä. Vaiks kirjottelen ehkä kerran viikossa. Mitä te etitte? Miks eksytte tänne kerta toisensa jälkeen? Mitä haluisitte löytää täältä?

En oikeen tiiä mikä täällä kiinnostaa. Perus arki ja kuulumiset? Vai sairaus ja toipuminen? Vai käykö porukka vaan tsekkamassa et vieläks oon elossa, haha. Kertokaa ihmeessä jos teillä on jotain mitä haluisitte kuulla!

Viime viikko meni taas jotenki hujauksessa. Tuntuu etten saa oikeen mitään aikaseks missään. En koulussa ainakaan. Aina kun avaan kandin, ja räpellän sinne jotain, niin tuntuu et oon tehny liian vähän. Et oon joku luuseri kun se ei etene kohinalla. Et oisin pystyny parempaan. Tai ois ainaki pitäny pystyä. Enhän mä oo mikään luuseri joka nysvää yhtä 10 nopan kandia monta kuukautta ja stressaa siitä. Tai niin mä oletin.

Keskiviikkona menin Campussportin fysiikkavalmennus-nimiselle, öö ”jumppatunnille”. Sen tuntikuvauksessa luki et se sopii oheisharjotteluks juoksijoille, pyöräilijöille, nyrkkeilijöille ja muille sellasille. Luokittelin itteni juoksijaks ja osallistuin. Sen jälkeinen elämä on ollukki aika tuskasta. En ees tajunnu et oon edelleen niin rapakunnossa et seuraavat kolme päivää menee ihan kipsissä: kävely on hitaampaa kun rollaattorimammalla, portaat pitää liukua alas kaidetta pitkin ja toivoo ettei lennä lopussa päin naapurin ovee ja vessaan menemiseen ja ylipäätään istumiseen pitää varata extra-aikaa et saa käsillä otettua tukea jostain. Nyt on eka päivä ilman kipuja keskiviikon jälkeen, wohoo! Ens viikolla uusiks. Ei tää vaan voi sit enää toistua.

Ens viikolla on poli. Katellaan ihon tilannetta (joka on ok). Sit on luustontiheysmittaus, vatsan, tai itseasias maksan magneetti, silmälääkäri ja keuhkokokeet. Ohjelmaa riittää siis myös sillä saralla. Jännä, kun pitää tutkii kaikkee vaiks vaivaa ei oo kun silmissä. Ja sit silmiä ei oo innostuttu hoitaan mitenkään. Tai no silmätipoilla joo, mut vaste on aika heikko. Toisaalta, ehkei silmille ees voi tehä mitään sen kummempaa? Ja siis kun ei ne nyt niiiin pahat oo. Eikä silmien kuivuuteen kuole. Joten, mitä mä ees valitan?

Nyt mä kysyn et sainko retkiseuraa, vai painunko lenkille. Muistakaa tekin nauttii upeista syyskeleistä!

10 kokemusta Berliinistä

Do diin. Alkaa olla reissun jälkeinen flunssanpoikanen selätetty ja arkeen palattu. Eiku ainiin. Olin lomalla vaan kaks päivää ja palasin suoraan neljän tunnin partiokokoukseen. Et arkeen palaaminen hoitu melko tehokkaasti jo siinä. Mutta hyvä reissu oli! Kokosin tähän vielä kymmenen kokemusta meijän reissulta, jotka mulle jäi päällimäisenä mieleen:

1. Reissuun kuuluu väärän ruoan tilaaminen, eiks jeh? No mä hoidin sen jo tyylikkäästi Suomen puolella ja suomen kielellä. Fail.

2. Ei eksytty kertaakaan metrolla (miten on ees mahollista?)

3. Sauerkraut ja currywurst on skeidaa. Sauerkaut vielä enemmän. Onneks iskä syö vaikka mätiä hauensilmiä, niin sille kelpas hapankaalit sun muut mun tilaamat möhnät.

4. Metrotunnelissa on kuuma, vaikka ulkona ois ”vaan” about 20 astetta. Miksei metrokuolemista uutisoida hellekeleillä enempää? Eiks ihmiset oikeesti kuole sinne.

5. Tegelin lentokentällä on aika pirun toimiva taksisysteemi. Jono oli varmaan 200 metriä, mut koomattiin silti siinä vaan joku 15min ehkä.

6. Näin tinosauruksen luurangon. Oke, en jaksanu lukee niitä englanninkielisiä infotauluja, et en tiiä oliks se aito. Anyway magee oli ja samoin koko luonnontieleellisen museon (?) anti.

7. Ihmiset tykkäs 1800-1900 -luvilla retkeillä juhlamkamoissa. Ainakin Wanderlust-näyttelyn maalausten perusteella. Ite en ehkä ygösenä valitsis vanhaa ylppärimekkoa Alppivaellukselle.

8. Saksalaiset ei osaa englantia. Tai tosi harva osaa. Ei tyyliin ees tarjoilijat. Ja kun mä sanon ettei osaa, niin se tarkottaa ettei osaa. Sanaakaan.

9. Tempelhofin hylätty lentokenttä tuntu ihan Saharalta. Tai ainakin siellä oli kuivaa, tasasta ja autiota.  Saharassa tosin ei vissiin oo ruohoa ja siellä on niitä hiekkakumpuja. No anyway, karu mesta oli.

10. Berliinin muuri on ohut! Oikeesti. Jotain ehkä 30-40 senttiä paksu. Luulin et se ois ollu ainaki metrin. Hämmentävää.

All in all, kannattaa käydä Berliinissä, jos vaan koskaan tulee mahollisuus!

Eka kerta ulkomailla siirron jälkeen

Istun just nyt bussissa matkalla Berliiniin. Tai oikeammin ehkä Helsinki-Vantaan lentokenttää. Sieltä sitten lennetään iltakoneella Saksaan ja sunnuntaina takas. Oon kyllä niin lomam tarpeessa, vaiks totta puhuen koulun alkukin tuntu osittain lomalta. Oon sykkiny aikamoisella tahdilla viime vuoden syyskuusta asti. Eli siis 4kk siirrosta ni palasin täyspäiväsesti kouluun, 6kk siirrosta ni olin koulussa ja töissä ja 11kk siirrosta ni olinkin jo täyspäiväsesti koulussa ja täyspäiväsesti töissä. Voin kertoo et tota viimestä komboa en suosittele kellekkään. Mut aina vaan ei onnistu suunnitelmat ja joskus on pakko kattoo tulevaisuuteen ja kärvistellä sen eteen hetki. Niinku mä keväällä. Ja siis työt on best ja koulu tärkeetä. Karseinta oli vaan se kasaantuvien töiden ja deadlinejen määrä. Ja ajanpuute. Mut nyt oon sit menossa lomalle. Oikeelle l-o-m-a-l-l-e. (Josta tosin palaan varmaan silmäpussit polvissa roikkuen).

Viimeaikoina on ollu jees huomata miten kunto alkaa vähitellen kehittyä: Jaksan taas juosta Turusta Kaarinaan äitin luo saunaan. Lihakset ei oo seuraavana pävänä kipeet lenkin tai suunnistuksen jälkeen eikä pyöräillessä hapota ylämäet. Tietty paljon on kehitettävää erityisesti lihaskunnon alueella, jonka oon tehokkaasti laiminlyönyt. Pitäis kaivaa motivaatio jostain siihen. Nyt tuntuu vaan parhaalta sitoo lenkkarit jalkaan ja lähtee tuulettumaan joko polulle tai kadulle. Ei napostele könytä salille.

Mitäs mä sit kertoisin? No, oon tylsästi ollu töissä, koulussa ja partiossa. Käyny pari kertaa tyksissä ja siirtäny viisaudenhampaan leikkausajan. Ei kiinnosta mennä sinne kyllä parin viikon päästäkään. Katellaan vaiks marraskuussa uudelleen sitä hampaanpoistoa.

Mitä ihmiset oikeesti tekee elämällään? On kotona ja töissä, matkustelee välillä? En tiiä. Mun arki on aika tavallista. Sellasta kuivaa peruskauraa mistä kuitenkin jollain oudolla tavalla nauttii.

Juoksujuttuja

Mun piti tulla jo maanantaina kirjottelemaan, mut sit kävi jotain ja en tullutkaan. Ja se jotain oli ihan puhdas unohdus. Tulin porukoilta ihan kuivaksi väännettynä rättinä suunnistuksen ja saunan jälkeen kotiin, vedin iltapalan napaan ja nukahdin. Et siinä ei ehtiny aivot enää muitutella blogista.

Olin ollu ensin neljä tuntii töissä, sen jälkeen neljä tuntii koululla ja sieltä tosiaan kodin kautta suunnistamaan, josta suoraan porukoille. En ollu edellisenä yönä pahemmin nukkunu kun kätevästi sunnuntaina kirjauduin moodleen (sähkönen oppimisympäristö) kaikille tuleville kursseille ja selasin deadlineja. Semmoset sopivat sunnuntai-illan ahdistukset sieltä sitten poimin itelleni.

Oon nyt kolme kertaa juossu niin ettei mun polvi oo sattunu. En tiiä oliko virhe paljastaa teille tää mun onnellisuuden alkuperä. Mitä jos se kipu palaakin? Ekan kerran juoksin viikonloppuna meidän koiran kanssa mökillä. Oli muuten pientä extrajännitystä messissä kun doge lähti pinkomaan yllättäen  peuran perään. Siellä juostiin ryminällä sitten peräkkäin peura, koira ja minä. Ja mun kailotus vaan kiiri mettää pitkin ties minne asti, kun koitin kommunikoida koiraa takasin. Kun oltiin tosta selvitty niin meidän koira, jota myös Hiirulaiseksi kutsutaan, toteutti itseään ja hyppäs kastelualtaaseen (?) uimaan kesken paluumatkan. Kiva. Yhtäkkiä vaan kävi molskahdus ja kaveri löyty viilentymästä. Onneks se osaa uida.

Toisen ja kolmannen kerran oon suunnistanu. Ja (kop kop kop) ei oo ollu mitään tuntemuksia polvessa. Kuolema on meinannu korjata ihan muilla keinoilla. Esimerkiks ihan vaan maksimaalisella hengästymisellä ja piimääkin happamammilla maitohapoilla, jotka kertyy mulla aina pakaroihin. Jos ne hapot ennakoi persuksen kasvamista, niin mua voi pian kutsua Kim Kardashianiks.

Aiheesta viidenteen, eli kandiin. Hittolainen et voi mielialat vaihdella sen suhteen et tuleeko siitä ikinä mitään vai ei. Eilen tuntu et ei, tänään et joo. Eilen tuntu et matsku ei riitä, tänään et siihen hukkuu. Kandiohjaaja vaikutti sentään kiinnostuneemmalta tästä kandikurssista kun yhestä tulevaisuudentutkimuksen kurssista, jota se myös vetää. Vaikkei tietokonetta kyllä kandiryhmätapaamisessa jaksanukkaan avata. Mut ei sillä niin väliä. Niin kauan kun suun jaksaa avata.

Huomenna töihin tarkastamaan millanen on sähköpostiin ja työpöydälle kertynyt kaaos.

Kortisonikuurille

Mulla oli tosiaan tän kesän ekat vapaat tällä viikolla. Tai no ”vapaat”. Luin siis rahotuksen tenttiin ne päivät. Ja oli muuten tylsimmät ja kamalimmat päivät vähään aikaan. Mua ei vaan kiinnosta miten korkokäyrä mallinnetaan ja miten voin luoda jotain arbitraasivoittoja optioilla. Huooh. Mulle korko kerrotaan  Turun Sanomien talousosiossa ja voitot tehdään lyömällä vetoa jostain riita-asiasta ja olemalla siinä (tietenkin) oikeessa. Tai löytämällä iskän silmälasit. Sillon tienasin parissa minsassa viis euroo. Oon myös kahen euron palkalla löytäny sienikirjan, ja eurosta heittäny kävyn talon yli. Paras oli kun joskus junnuna nukuin sellanen hiostava oranssi pannumyssy päässä ja sain jätskin. Tälleen ne voitot syntyy.

Perjantaina oli helpotus päästä töihin. Avata kone ja tehä jotain mistä oikeesti tykkää. Sinne meni koulumotivaatio, heipä hei! Okei, kyllä mua kandi kiinnostaa mut samaa en voi sanoo tulevaisuuden tutkimuksen pakollisesta maisterikurssista. Hyi hele. Ja joku ryhmätyö vielä kaupan päälle. Voiks kurssi tuhoon tuomitummalta kuulostaa? Ei voi.

Kävin kanssa kontrolleissa. Luuydin fresh. Veriarvot jees. Silmät dead ja iho kirjava. Päädyttiin palaamaan vanhaan cellcept-nimiseen hyljinnänestolääkkeeseen ja alottaa kortisoni. Hyljinnästä ei mulle silleen oo muuta kun ulkonäollista haittaa, ja tietty kutina häiritsee. Hallintaan se pitää kuitenkin vissiin saada, ettei pääse leviimään esim. maksaan. Mut ei mulla nyt oo läheskään niin korkeet ne veriarvot kun alkuvuodesta. Et en osaa sitä pitää realistisena uhkana. Parin viikon päästä mulla on taas kontrolli, niin katellan miten on lääkkeet purru.

Hyvät viikonloput kaikille täältä saaristosta!

Etukäteistulokset magneetista

Tiiättekö kun joskus näkee jonkun ihmisen aina sillon kun ite ei todellakaan oo parhaimmillaan? Rasvatahraset kulhtaneet collarit jalassa, paita niin huonosti päällä, et rintsikat vilkkuu (jos ne on muistanu laittaa päälle)  ja hiustenhoidon laiminlyönnistä johtuen raatokärpäset pään ympärillä pörräten.

Mulla on yks tietty naapuri ja ex työkaveri, jonka nään poikkeuksetta niin, että muistutan tuolta kilometrin päästä sijaitsevasta spurguluolasta karannutta mörökölliä. Sillankorva kai sen mestan oikee nimi on. Tukka tötteröllä ja karmeet kuteet päällä. Se ei varsinaisesti haittaa, mutta mulla on myös samanlainen suhde Nummen pyörään, josta oon hankkinu mun pyörän. Ja se vähän haittaa.

Oon kahtena kolmesta kerrasta nolannu siellä itteni aika lahjakkaasti. Ekalla kerralla väitin kiven kovaa, että mun pyörä on rikki, vaikka olin ostanu sen edellispäivänä. Haloo Karoliina, saa käyttää aivoja tässä kohtaa.. No, vikaahan ei siis ollut, vaan tangon säätämiseen tarvittiin vaan vähän voimaa. Siinä sitten ummet ja lammet selittäneenä ja pyörän ongelmaan vähän turhankin syvällisesti analysoineena poistuin nolostuneena ja kovasti kiitellen mestoilta. Toisella kerralla toin pyörän huoltoon kolme viikkoa etukäteen. Saanko kysyä, miten toi on ees mahdollista? Kotona huomasin, et olin suorittanut kaiken kukkuraks ton reissun paita nurinperin. On siinä varmaan pokassa ollut pitelemistä kun meikä on toohottanut sisään  pyörän kanssa laput kyljissä ja niskassa heiluen. Ei luoja.

Tänään poikkesin siellä taas. Tällä kertaa ostamassa pyörään pumpun. Ja mun mielestä selviydyin loistavasti. Mulla oli vaatteet oikein päin päällä, hiukset suhteellisen siivosti, meikkiä, enkä kyseenalaistanut mitään. Lompakkokin oli, ja jopa rahaa tilillä. Sanoisin et vedin pisteet niinsanotusti kotiin. Score! Nyt alan vähitellen parantaa mun imagoa siellä.

Päivän ylläreihin ja ylimääräsiin sydämentykytyksiin kuulu soitto tyksistä. Lääkäri soitti magneetin tuloksia. Ihan pikkusen hypähti sydän kurkkuun, kun niitä kaks päivää aiemmin aletaan soittamaan kun pitäs. Olin vielä omakannasta lukenu et magneetti otettiin mahdollisen relapsin, eli leukemian uusiutumisen takia. (Tätä mä en vaan voinu tänne blogiin aiemmin kirjottaa, kun tiiän et siellä olis isovanhempien keskuudessa ainakin jouduttu turvautumaan ylimääräsiin verenpainelääkeannoksiin). No, mutta loppu, tai sanottaisko nykyisyys hyvin kaikki hyvin, mitään poikkeavaa ei kuvista löytynyt. Itekkin olisin hieman ollu ihmeissäni jos leukemia yhtäkkiä pääsis puskemaan läpi, kun käänteishyljintä rehottaa ainakin iholla kun kuukauden ajamatta ollut nurmikko. Tai säärikarvat. Enkä mä sanois et silmätkään ihan hyvljintävapaat ois.

Ps. Jos joku tuntee olevansa nero rahotuksen suhteen niin saa ilmiantaa itsensä. Mulla on torstaina rahotuksen jatkokurssin tentti ja siitä on näillä näkymin tulossa vuosisadan farssi. Ja jos ei tiedä rahotuksesta mitään, mut tietää miks mun himassa haisee kala, vaikken sellasta omista, niin saa senkin kertoa.

Päiväni haisulina

Tänään oli taas yks niistä päivistä kun leikin haisulia. Unohdin meinaan aamulla laittaa deodoranttia. Eikä ollu eka kerta. Eikä vika. Tajusin vasta töissä mun mokan, kun kainaloista alko puskee hiki. Ei sinänsä, oon töissä tyyliin 30 metrin päässä mun kotoota, et olisin voinu kyllä hakee jotain hien-estäjää. Jos vaan en olis eilen ollu Huldaa Huoleton, ja oisin ostanu vanhan dödön loputtua uuden. Niimpä. Välillä vois miettiä mitä touhuaa.

No, tein sitten jo ihan ok hyvin toimivaks havaitun ratkasun ja survoin kainalot täyteen vessapaperia ja toivoin ettei a) työkaverit huomaa b) asiakkaat huomaa ja c) että muistan, että mun kainoissa on vessapaperia. Et hikiset paperikasat ei leviä kiusallisesti pisin toimiston lattiaa.

Sen verran ahistava fiilis kuitenkin oli, et ostin matkalla magneettiin jälleen kerran jonkun halpisdeodorantin K-marketista. Siis mulla ei varmaan eläessäni oo ollu yhtään valitsemalla valittua dödöä. Sellasta mitä oikeesti ehkä jopa haluaisin läästiä mun kainaloihin. Aina mulle käy näin ja sitten kiireessä nappaan jonkun halvimman hajusteettoman messiin kaupasta.

Magneetti meni jees, mitä nyt paita oli perinteisesti juoponnapissa. Kuvistakin tuli kai ihan hyvät vaikka kerran säpsähdin hereille niin, että avasin silmät, joiden piti olla kiinni. En olis uskonu et siihen jyskeeseen voi nukahtaa, mut näköjään voi. Ens perjantaina kuulem sitten miltä aivoissa ja silmissä näyttää. En kyllä tiiä haluunko ees kuulla.

Ps. Ripsarivarasto mulla kyllä on kunnossa aina, vaikken kauheen pinnalliseks itteeni koekaan. Mikälie sit on ongelma deodorantin kanssa. Nobody knows.

Koulujuttuja

Tänään oli kurssi-ilmo kasilta. Siis  koulussa. Tai ei fyysisesti koulussa, ihan töissä me istutiin sammassa koulussa olevan työkamun kanssa. Käytännössä pitää siis istua koneella viimeistään 7.50, avata jokaselle kurssille oma välilehti, päivittää ne mieluiten viimeistään 7.55, että ilmoittaudu -nappi tulee esiin ja seurata sekuntikellosta, millon kello tulee tasan. Sitten nopeetakin nopeemmilla klikkauksilla ilmoittautumaan kursseille. Tän jälkeen kaikki onki herran hallussa. Joko pääsit kurssille tai et. Tällä kertaa mä pääsin kaikkiin mihin halusin. Tätä voi jopa kutsua ihmeeksi.

Mulla on nyt syksyllä tarkotus vääntää myös kandi kasaan aiheesta x. En oo ihan satavarma saako mun aiheesta tarpeeks laajaa kokonaisuutta. Aattelin kysästä jelppiä kandiohjaajalta. Se on kyllä sen luokan vetelys, et tuskin mitään neuvoja kyllä saan. Sen luennoilla kaikki perustuu siihen et joku on niin aiemmin sanonut. No shit sherlock. Lauseiden muodostaminen kestää sen verran kauan et kun lauseen alkaessa lähtee ostamaan lohtukarkkeja kahviosta, niin takasin tullessaan huomaa, että uusi lause ei ees oo vielä alkanu. Vietetään niin sanottua mietintätaukoa.

Illalla käytiin vielä suunnistamassa. Virallisestihan oisin saanu hikoilla vasta huomenna. Mut kun revin laastarinkin sen reiän päältä jo eilen aamulla (krhmm heh), niin ajattelin et oon oikeutettu tänään suunnistaan. Ja hyvin män. Ei mitään suurempia tuntemuksia suoliluussa, pientä jomotusta lukuunottamatta. Ja polvi nyt on reistaillu jo jonkin aikaa, mut en jaksa mennä senkin takia lääkäriin. Hampaat, silmät, iho ja yleiset kontrollit ihan riittää tähän hätään.

Vitsi mä kyllä rakastan urheilua ja juoksemista. Ja kyllä mä totta puhuen vähän koulun alkuakin ootan!

Saako palkinnon kun koko keho on kuvattu magneetilla?

Mulla on ollu aika paljon ongelmia silmien kanssa viime kevään influenssan jälkeen. Tai oikeestaan vaan yks ongelma, mut sen takia oon saanu viettää Tyksin silmäklinikalla laatuaikaa oikeen urakalla. Ja tää ongelma on nimeltään kuivuus.

Ei se kuivuus sinällään mun elämänlaatua heikennä. Hankaloittaa vaan tiettyjä asioita. Vähän, ja totta puhuen joskus aika paljonkin, se häiritsee kun näkee oikeella silmällä kahtena tai ihan sumeena. Oikee on siis se pahempi, itse Sahara, joka punottaa, kirvelee eikä pysy kunnolla auki. Suunnistaessa on aika hasardia juosta yhellä silmällä, kun 3D näkö ei oikeen pelitä. Tän kuivuuden takia mä käytän neljää eri silmätippaa/voidetta sellaset parikymmentä kertaa päivässä. Välillä mietin töissä et on mullakin kunnon asevarasto siinä työpöydällä, kun ne tippapullot näyttää ihan patruunoilta. Tai ei oikeesti varmaan ees näytä, kun en oo sellasia kai ees ikinä livenä nähny, haha.

Mut tänään olin silmälääkärissä, eikä aihe ollu kuivuus! En kyllä osaa sanoa onks satunnainen hetkellinen näkökyvyn menetys sen parempi aihe, mutta eri juttu anyway. Mulla on nyt siis heinäkuusta alkaen aina välillä lähteny näkö oikeesta silmästä. Näkökenttään tulee sellasta harmaata välkkyvää massaa. Vähän niinkun olis kattonu valoon tai jotain. Syytä tähän ei vielä ihan tiedetä, mutta näköhermon tyven (?) läheltä löyty pieni verenvuoto. Koitin kysyä, että onks se vaarallista mutta lääkäri(setä) oli hiljasempaa sorttia. Se vaan skippas kyssärin ja alko varata aikaa silmämagneettiin. Et se siitä vastaamisesta sitten.

Tää lääkäri ei kyllä muutenkaan ihan ollu ykkönen ihmiskohtaamisissa. Puhuin suurimmaks osaks itekseni. Siinäkin kohtaa, kun se katto mun silmiä ja ne alko vuotaa vettä. Samalla sekunnilla myös nenä päätti ruveta vesiputoukseks. Heitin siihen sitten kiusaantuneen jotain, että "ohoh vuotaapa nenä". Oletin et se olis ymmärtäny pitää paussin, mutta ei. Näpit piti itsepintasesti kiinni mun silmäluomesta ja mä istuin siinä räkä naamaa pitkien valuen. Lopulta pyyhin sen mun hihaan. Disgusting. Mut olipahan eka lääkäri, joka mun silmistä vihdoin jotain mätää bongas, et propsit siitä.

Perjantaina sitten silmämagneettiin. Sitten onkin jo pää, silmät, lanneranka, kaularanka ja vasen olkapää kuvattu. Ei enää montaa kehonosaa, niin meikäläinen on kokonaan magnetisoitu.

Aikavaras nimeltä some

Mä oon aika hyvä buukkaamaan mun kalenterin täyteen. Kuuluis ehkä sanoo et oon kiireinen, mut inhoon sitä sanaa. Kiire on jotenkin sellanen sana, joka saa muut kuulostamaan alempiarvoselta kun mä ite. On helppo vedota siihen, ettei ehdi kun "on niin kiire". Ei ehdi auttaa, ei ehdi kuunnella, ei ehdi viedä roskia. Ky te tiiätte. Siks en oo kiireinen. Oon vaan hyvä keksimään itelleni tarpeellista ja tarpeetonta tekemistä. Ja sitten mulla on sellanen tuuri, joka tykkää aina muokata mun arkea jollain uudella twistillä ja aiheuttaa tuli takalistossa paikasta toiseen juoksemista.

On tosiaan ollut monta rautaa tulessa ja on edelleen. Ei oo ollu fiilistä kirjotella ja kysymykset blogin jatkosta on vaan saanut ahdistuksen nousemaan kurkkuun. Mut tänään mulle tuli yhtäkkii sellanen fiilis, et haluisin kirjotella jotain tänne ja täsä mä ny sit olen.

Pitäis ehkä organisoida jotenkin tää mun paluu tänne kirjottelemaan. Ehkä tehdä jotain koontipostauksia esimerkiks mun työpaikasta ja siellä sattuneista hauskoista ja vähemmän hauskoista, mutta sitäkin nolommista keisseistä. Mun henkisesti erittäin hasardista keväästä, jonka aiheutti e-pillerien vaihto ja kevyt (lue ei kevyt) ylikuormitus. Ja sit tietty terveydestä. Katellaan, sano Karoliina ku TV:n avas.

No, mu ettei tää postaus olis ihan asiasisällötön ajatusoksennus, niin voin kertoo miten tunsin olevani julkkis tänään:

Alotetaan aamusta. Olin fiksusti suunnitellu, että käyn lenkillä ennen verikokeita ja luuydinnäytteenottoa, kun sen näytteenoton jälkeen ei saa hikoilla kolmeen päivään. (Huomatkaa mun suorittajaluonteelle tyypillinen toimettoman ajanjakson minimointi.) Lenkin jälkeiseen suihkuun asti kaikki oli ok, kunnes alko tapahtumaan:

virhe nro. 1. Jätä lompakko kotiin
virhe nro 2. ota mukaan vaan joku eilen hätävälipalaksi ostettu vauvojen pussipuuro

Verikokeet meni fine. Siiten jäin venaamaan luuydinnäytettä. Mun takana istu joku hieman viinaan menevän olonen pariskunta, jolla oli myös sama näytteenotto kun mulla. Niiden aika meni ohi. Mun aika meni ohi. Ne alko marmattaa ja nitistä. Mun maha kurni. Söin sen helvatan puuron. Pariskunta ei ollu vieläkään päässy sisään. Marmatus jatku. Ne pääs sisään. Tunti kulu. Mulla oli karsee nälkä ja nälkäkiukun kourissa olin jo taantunu teinin tasolle. Kaks tuntii tuli täyteen mun varatusta ajasta.  Se edellinen tuli ulos ja sano puolisolleen, et siitä ei ees saatu näytettä. Mä olin ihan valmis hermoromahdukseen. Ja sit se kävi, mut huudettin sisälle.

Lääkäri siinä pahotteli myöhästymistä ja esittäyty. En tosin kuullu siitä mitään kun vaan rähjäsin et vituttaa niin paljon tällanen myöhästely. Yritin toki laimentaa tätä sanomaa tokasemalla, et tiiän ettei oo teidän syy. As if se olis jotain siinä tilanteessa auttanu. Sit vielä aloin viisana arvioimaan sen lääkärin näytteenottokykyjä, kun edellisestä ei oltu saatu näytettä ja sanoin et "kannattakohan musta ees yrittää, et en haluis turhaan olla rei'itettävänä". En myöskään suostunu menee kylkiasentoon vaan menin mahalleni, vaikka se pyysi menemään kyljelleen.

Vitsi miten NOLOA. Ihan oikeesti. Hävetti niin paljon maata siinä sängyllä kankut paljaana: Miten musta tulee aina tollanen tuittupää, jolla ei oo mitään käytöstapoja, kun mulla on nälkä? Miksi?

No, siinä sitten juteltiin normisti ja vähän vitsailtiin ja pyysin anteeks sitä räyhäämistä samalla kun venailtiin, että puudutus tehoo. Näyte saatiin ygösellä muutamien kirosanojen ja tyynyyn kuolaamisen saattelemana. Siinä sitten neulaa pois ottaessa se lääkäri vaan sano et "eikö kannattanukkin jäädä rei'itettäväks?". No juu, kyllä kannatti. Mut pliis, ei olis tarvinnu kiertää veistä haavassa muistuttamalla siitä, terveisin Karoliina, jota edelleen hävettää.

Mut eniten mua hämmensi kommentti: ootko joskus kirjottanu blogia? Siis sekin lääkäri oli tätä lukenut. En tiiä, hämmentävää. Mut hei, jos luet vielä tätä, lääkäri, jonka nimeä en kuullu, niin sori siitä. Nälkäkiukku on todellinen. Ainakin mulla.



Niin ja siis miten toi otsikko liitty tähän tekstiin? No ei mitenkään ennen kun nyt kun kerron: oon siis ollu reilun viikon somelakossa ja siks mulle on ilmaantunu yhtäkkiä ylimäärästä aikaa, jahuu! Eli nyt voin kirjotella blogiakin. Tää on siis osasyy fiiliksen lisäks siihen et täällä nyt on tää teksti, jota säkin luet.

Ps. Suosittelen somelakkoa
Pps. Ei jää luultavasti lakoks vaan poistun sieltä ehkäpä kokonaan
Ppps. Facebook ja Instagram yrittää ahdistella mua takasin niiden sähköposteilla. Kieroa touhua. Sanokaa mun sanoneen.