Kun koitat penkoa menneitä

Mä oon venyttänyt tän alottamista pitkään. Koittanut keksiä tekosyitä. Lähtenyt treenaamaan, selannut somea ja siivonnut. Maannut, nukkunut ja pakoillut ajatuksia. Tehnyt ylitöitä ja opiskellut. Luulin, että oon päässyt yli sairastamisesta ja oon ihan ok kaiken suhteen. Ja niin mä oonkin. Pääosin. Niin kauan kun voin kertoa hauskoja juttuja sairaalasta ja naureskella kommelluksille. Mut ai että kun tuntuu pahalta koittaa avata blogin tekstejä pahimmilta ajoilta ja muistaa taas kaikki. Kasata niistä muistoista jotain fiksua ja vielä valmistautua kertomaan se yleisölle lokakuussa. Veikkaan, että kyynelten tulvalta ei voi välttyä. Eiku ainiin, eihän multa tuu kyyneliä omasta takaa. No, voi noita silmätippoja onneks valutella pitkin poskia siinä kohtaa kun silmät muuttuu punasiks ja leikkiä itkemistä. Pääsee sitten autenttiseen fiilikseen.

Kun avaan vanhoja tekstejä tai selaan omakantaa, tuntuu niinkun joku repis haavoja auki. Jossain sydämen kohdalla puristaa, syke nousee ja haluun vaan paeta sitä oloa. Samaan aikaan musta tuntuu täysin turhalta tehdä tästä numeroa. Onhan mulla kaikki hyvin. Työ, harrastukset, perhe, kaverit. Hoidot on tehonnut ja oon terve. Käänteishyljintä on lievää. Kaikki on OK. Mitä mä tässä itteäni enää nostan korokkeelle?

 Kokoajanhan tehdään elinsiirtoja, eikä niistä kukaan missään huutele. Saati ahdistu. Miks mun voi olla näin vaikea muistella? Pitkään oli niin, etten halunnut edes kurkata allogeenisen kantasolusiirron läpikäyneiden faceryhmään, kun tuli heti karsea olo. Lähinnä siks, et joku muu kärsii vielä enemmän. Erityisen pahalta se tuntuu, kun ite on jo kokenut kaikenlaista ja jollain muilla se kaikenlainen kestää ihan älyttömän paljon pidempään. Harmittaa niiden puolesta.

Tavallaan haluisin kirjottaa blogia, mut voiko porukka suhtautua muhun enää normisti jos ne lukee mun synkimmät ajatukset ja henkilökohtasimmat pohdinnat täältä? Kattoo vaan päin ja miettii, että tuolla toi hullu nainen menee. Ja jos ja kun elän ja oon ilonen, niin luuleeko kaikki että feikkaan? Mulla on kuitenkin 99,9% ajasta tosi jees, mut jos ajattelen menneitä, niin sit ei oo ihan niin jees.

Tähän asti oon pitänyt taas hiljaiseloa. Jotenkin aatellu et mitä vähemmän porukka tietää musta niin sen parempi. En oo instagramiakaan päivitellyt. Snäppiä jokus, mut tosi harvoin. Mut mä en tiedä haluunko olla hiljaa vai äänessä. Tykkään kirjottaa ja se saa ahdistuksen pois. Ehkä luon mielessäni itelleni sellasia paineita, että pitää olla normaali ja käyttäytyä niinkun mitään ei olis koskaan tapahtunutkaan. Sen takia, että nyt menee hyvin. Ja koska lopulta kaikki meni hyvin. Etten ikään kuin olis oikeutettu ajattelemaan menneitä, koska kaikki on ok nyt. Tässä powerpointtia suunnitellessa menneet vaan tuli vastaan ja havahduin siihen, etten oikeestaan edes pysty niitä funtsimaan. Ääh en tiiä, outoa.

Ja alkuun viitaten, oon siis menossa lokakuun lopulla Sylvan järjestämille lastenlääkäreiden ja hoitohenkilökunnan koulutuspäiville puhumaan syöpähoidoista. Et sen kannalta olis eri kiva homma saada jossain kohtaa kerättyä ittensä ja kirjottaa jotain ylöskin. Lonkalta heittäminen ei oo mun vahvuuksia, vaikka sitä onkin tullu harrastettua kouluaikoina luvattoman paljon. Erityisesti lukion uskonnonkursseilla. Krhmm.

Eipä ollut päätä eikä häntää tässä(kään), mutta tulipahan kirjotettua. Julkasemiseen tarttin kyllä kaverin rohkasevia sanoja kun rohkasuryyppyjä en liiemmin harrastele. Päädyttiin siihen, että hiljaa olemalla ei auta ketään, mut avoimuudella voi auttaa edes vähän. Ja tässä on sitten lopputulos.

Mukavia juhannuksen rippeitä itse kullekin!