Sivut

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Kun koitat penkoa menneitä


Mä oon venyttänyt tän alottamista pitkään. Koittanut keksiä tekosyitä. Lähtenyt treenaamaan, selannut somea ja siivonnut. Maannut, nukkunut ja pakoillut ajatuksia. Tehnyt ylitöitä ja opiskellut. Luulin, että oon päässyt yli sairastamisesta ja oon ihan ok kaiken suhteen. Ja niin mä oonkin. Pääosin. Niin kauan kun voin kertoa hauskoja juttuja sairaalasta ja naureskella kommelluksille. Mut ai että kun tuntuu pahalta koittaa avata blogin tekstejä pahimmilta ajoilta ja muistaa taas kaikki. Kasata niistä muistoista jotain fiksua ja vielä valmistautua kertomaan se yleisölle lokakuussa. Veikkaan, että kyynelten tulvalta ei voi välttyä. Eiku ainiin, eihän multa tuu kyyneliä omasta takaa. No, voi noita silmätippoja onneks valutella pitkin poskia siinä kohtaa kun silmät muuttuu punasiks ja leikkiä itkemistä. Pääsee sitten autenttiseen fiilikseen.

Kun avaan vanhoja tekstejä tai selaan omakantaa, tuntuu niinkun joku repis haavoja auki. Jossain sydämen kohdalla puristaa, syke nousee ja haluun vaan paeta sitä oloa. Samaan aikaan musta tuntuu täysin turhalta tehdä tästä numeroa. Onhan mulla kaikki hyvin. Työ, harrastukset, perhe, kaverit. Hoidot on tehonnut ja oon terve. Käänteishyljintä on lievää. Kaikki on OK. Mitä mä tässä itteäni enää nostan korokkeelle?

 Kokoajanhan tehdään elinsiirtoja, eikä niistä kukaan missään huutele. Saati ahdistu. Miks mun voi olla näin vaikea muistella? Pitkään oli niin, etten halunnut edes kurkata allogeenisen kantasolusiirron läpikäyneiden faceryhmään, kun tuli heti karsea olo. Lähinnä siks, et joku muu kärsii vielä enemmän. Erityisen pahalta se tuntuu, kun ite on jo kokenut kaikenlaista ja jollain muilla se kaikenlainen kestää ihan älyttömän paljon pidempään. Harmittaa niiden puolesta.

Tavallaan haluisin kirjottaa blogia, mut voiko porukka suhtautua muhun enää normisti jos ne lukee mun synkimmät ajatukset ja henkilökohtasimmat pohdinnat täältä? Kattoo vaan päin ja miettii, että tuolla toi hullu nainen menee. Ja jos ja kun elän ja oon ilonen, niin luuleeko kaikki että feikkaan? Mulla on kuitenkin 99,9% ajasta tosi jees, mut jos ajattelen menneitä, niin sit ei oo ihan niin jees.

Tähän asti oon pitänyt taas hiljaiseloa. Jotenkin aatellu et mitä vähemmän porukka tietää musta niin sen parempi. En oo instagramiakaan päivitellyt. Snäppiä jokus, mut tosi harvoin. Mut mä en tiedä haluunko olla hiljaa vai äänessä. Tykkään kirjottaa ja se saa ahdistuksen pois. Ehkä luon mielessäni itelleni sellasia paineita, että pitää olla normaali ja käyttäytyä niinkun mitään ei olis koskaan tapahtunutkaan. Sen takia, että nyt menee hyvin. Ja koska lopulta kaikki meni hyvin. Etten ikään kuin olis oikeutettu ajattelemaan menneitä, koska kaikki on ok nyt. Tässä powerpointtia suunnitellessa menneet vaan tuli vastaan ja havahduin siihen, etten oikeestaan edes pysty niitä funtsimaan. Ääh en tiiä, outoa.

Ja alkuun viitaten, oon siis menossa lokakuun lopulla Sylvan järjestämille lastenlääkäreiden ja hoitohenkilökunnan koulutuspäiville puhumaan syöpähoidoista. Et sen kannalta olis eri kiva homma saada jossain kohtaa kerättyä ittensä ja kirjottaa jotain ylöskin. Lonkalta heittäminen ei oo mun vahvuuksia, vaikka sitä onkin tullu harrastettua kouluaikoina luvattoman paljon. Erityisesti lukion uskonnonkursseilla. Krhmm.

Eipä ollut päätä eikä häntää tässä(kään), mutta tulipahan kirjotettua. Julkasemiseen tarttin kyllä kaverin rohkasevia sanoja kun rohkasuryyppyjä en liiemmin harrastele. Päädyttiin siihen, että hiljaa olemalla ei auta ketään, mut avoimuudella voi auttaa edes vähän. Ja tässä on sitten lopputulos.
Mukavia juhannuksen rippeitä itse kullekin!

5 kommenttia:

  1. Moikka! Mukavaa, että kirjoittelet kuulumisiasi ja hienoa, että voit hyvi! Olen käynyt täällä silloin tällöin katsomassa, jos uusia tekstejä olisi tullut. Yt. M

    VastaaPoista
  2. Voi kuule, paljon pienemmistä koettelemuksistakin ihmiset saa posttraumaattisen stressioireyhtymän. En tiedä onko sulla sellainen, mutta ei mikään ihme jos olisi. Se ettei näistä asioista kerrota missään ei tarkoita etteivät ihmiset niitä kokisi. Sitäpaitsi sun hoidoista ja niistä toipumisesta on vasta niin vähän aikaa että sun tarvii varmasti tehdä vielä psyykkistä työtä jotta tuosta pimeästä ajasta tulee ikäänkuin osa sua ja sun elämääsi - ettei se ole pelkkä kivistävä patti, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Tsemppiä. Olet mahtava ja vahva ihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Ja juu, voi tosiaan olla, että muistojen työstämisessä menee hetki jos toinenkin.

      Poista
  3. Hei! Haluan kiittää sua tän postauksen julkasemisesta. Itse oon elänyt perheenjäsenen syöpäsairauden kanssa jo vuosia, ja nää sun ajatukset vaan vastaa omiani tosi tarkasti. Kyseessä on siis levinnyt rintasyöpä, joka on tällä hetkellä varsin stabiilissa tilassa ja hoidot toimivat, mutta rajujakin hoitojaksoja on jouduttu läpikäymään. Tällä hetkellä olo on erittäin kiitollinen kaikesta, mitä elämässä on ja, meidän perheellä on kaikki aikalailla niin hyvin kun vain voi. Kaikki on hyvin niin kauan, kun osaa olla liikaa ajattelematta mennyttä ja niitä pahimpia aikoja, kun menetyksen pelko on ollut läsnä jok'ikisessa arjen hetkessä. Noilta ajoilta esimerkiksi päiväkirjamerkintöjeni lukeminen taas on aika lailla pahin tapa pilata arjen hyvä fiilis. Se vanhojen tunteiden ja pelkojen voimakkuus vaan yllättää joka kerta, ja pistää kaikki ne tapahtumat pyörimään mielessä läpi uudestaan. I guess halusin siis vaan sanoa, ettet tosiaankaan oo yksin ajatustes ja fiilistes kanssa. Jos sulla vaan yhtään on siihen halua, niin jatka ihmeessä blogisi päivittelemistä! Minä ainakin jatkan mielelläni kaikenlaisten fiilistesi lukemista

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Hyvä tietää, etten oo ainut. Nyt itse asiassa on jo helpottanut kun kokeilin tehdä tota settiä uudellen, eli ehkä kirjottaminen auttaa. Ainakin mua. Voimia teidän tilanteeseen!

      Poista