Kehossa pari koronaa

Olinkin eilen aikamoinen ongelma osastolla. Tän flunssan aiheutti meinaan joku koronavirus ja jouduin sen takia suojaeristykseen omaan huoneeseen. Kaikki ketä halus mua jututtaa, joutu laittaan maskin, kumihanskat ja sellasen kaavun. Ja mä en tietenkään saanu hilpasta mihinkään. Voin kertoo et oli maailman tylsin iltapäivä. Ja nälkäsin. Ei toi punajuurisosekeitto oikeen napannu.

Multa otettiin kans luuydinnäyte. Siitä selviää sit viikon päästä mun jatkot. Eli tuleeko toimen kuuri vielä vai mennääkö suoraan siirtoon. Vähän kyllä toi näyte etukäteen kuumotti, kun sen otti meijän osaston uus erikoistuva lääkäri enkä ollu varma sen taidoista. Näytin varmaan todella pelästyneeltä siinä vaiheessa kun kuulin et se ottaa sen näytteen, kun yks hoitajakin sano mulle et "muista hengittää". Melkein muistinkin. No, onneks lopputulos oli kuitenkin hyvä, ja saatiin iha pätevät näytteet. Yhessä kohtaa huusin vaan "Oho!" kun rusahti sen verran railakkaasti se neula (tai pora tai mikä lienekään) siitä lihaksen läpi.

Mun piti tosiaan jo eilen julkasta tää, mut sitten joku lääkäri oli päättäny etten pääsekään kotiin vielä iltapäivällä, vaan pitää oottaa et se kone huutaa et säiliö tyhjä. Ja mähän ootin. Ja ootin. Ja joskus viideltä se sit viimein loppu. Sit ei muuta kun pikapikaa ulos sieltä sairaalasta ja kotiin ja auto alle ja Raisioon isovanhemmille syömään mun ööö puoliserkkujen, onkohan ne sellasia? No anyway, niiden kanssa. Ja arvatkaa vaan muistinko sit enää kotona joskus kympin aikoihin et piti postata. No en muistanu en.

Mulle tuli eilen illalla ihan kauhee vaellushimo. Ja sellanen olo etten haluu sille retkelle seuraa. Tai siis musta on kyllä parasta vaeltaa just kavereiden kanssa, mut nyt oli sellanen fiilis et pitää mennä yksin. Vaan mä ja kamat ja luonto. Oon ehkä joskus salaa haaveillu et menisin Lappiinkin vaeltelemaan yksin. Se vois olla kyllä vähän yksinäistä. Ne reitit on siellä niin pitkiä ja vaeltamiseen menis useempi päivä. Vois alkaa se hiljasuus ahistaa vähitellen. Veikkaan et sellasen retken jälkeen mun puheripuli kestäis varmaan useemman viikon. Eli ei sinne, ainakaan vielä.

Tänään sit ku aamulla heräsin niin olin jo unohtanu koko jutun. Vasta kun kaivoin mun puhelimen ja avasin netin, huomasin et välilehtiä  oli varmaan kymmenen auki. Ja jokaselta löyty joku lähialueen retkeilysivu. Olin vissiin illalla ollu ihan tosissani lähössä. Eipä siinä sit auttanu oikeen muu ku alkaa vääntää eväitä ja valikoida kiva kohde. Siks kivaks kohteeks valikoitu tällä kertaa Kullaanpolku.

Ihan sai kyllä rauhassa mennä. Missään ei näkyny ristin sielua ennen ku olin jo pois metästä. Laavullakin kökin ihan yksinäni. Mun piti sytyttää nuotiokin. Mut kun se ei ekalla tikulla syttyny, niin en sit sytyttäny ollenkaan. Tuli meinaan sen verran iso kolhu mun partioegoon, hah. Onneks ei ollu ees mitään paistettavaa mukana, et siitä ei kärsiny kun tunnelma.

Siellä laavulla tuumailin et oikeestaan sairaslomalla voi joskus olla aika kivaakin. Arkiretket kun ei normaalisti oikeen onnistu. Täytyy nauttia tästä poikkeustilanteesta. Mietin kyllä sitäkin et ois voinu lainata pari tenttikirjaa ja lukee itsenäisesti yhen verotuksen kurssin. Mut sit pääsyin siihen, et tulevaisuuden kannalta tää metsäretki oli varmasti parempi vaihtoehto. Tästä oli mulle nyt enemmän apua ja iloa kun kirjoista.

Huomenna meenkin hammaslääkäriin. Joku pakollinen tarkastus ennen siirtoa..