Tasan viikko enää niin oon jo sairaalassa! Kieltämättä vähän kuumottaa. Tai ehkä enemmänkin odotan ku kuumottelen sitä. Ei mua silleen jännitä. Tuttu ympäristö ja tuttu henkilökunta. Toista se oli sillon tammikuun alussa kun menin ekaa kertaa tonne huvipuistoon (yks hoitaja meinaan aina sanoo, et täl rannekkeel pääsee kaikkiin laitteisiin tarkottaen sitä potilasranneketta).
Jännä kun ajatukset alkaa sitä enemmän pyöriä sairaalajutuissa mitä lähemmäs siirto tulee. Eikä siis mitenkään negatiivisesti, vaan aika yleisellä tasolla. Huomaan et aattelen koko ajan et mitä teen viimestä kertaa ennen siirtoo. Esimerkiks leipäosastolla pyöriessä mietin et tää onkin sit varmaan vika leipäpussi minkä ostan ennen siirtoo. Eikä se oo todellakaan ainut, minkä oon ristiny viimeseks asiaks ennen uutta mua. Jääkaapista löytyy muun muassa viimenen kinkkupaketti, voipurkki ja juusto. Vähiin käy ennen ku loppuu. Täytyy keskiviikkona illalla sit ahtaa kitusiin koko jäljellä oleva jääkaapin sisältö, ettei sinne jää mitään ylläreitä odottamaan toukokuun loppua.
Oon koittanu buukata mun kalenteria mahdollisimman täyteen nyt täks vikaks viikoks, ettei aika tuntuis niin pitkältä. Aika kiitettävästi oonkin onnistunu, mut päivisin on vähän hankala löytää seuraa. Muilla kun sattuu oleen esimerkiks töitä tai koulua siihen aikaan. Se pitää kyllä ihan paikkansa et kun tapahtuu, on helpompi hengittää.
Hahah, eilen muuten kävi aika koominen juttu kun oltiin tultu suunnistamasta. Muistatteks vielä sen tekstin missä kerroin, et iskä oli pukenu mun suunnistushousut ja lähteny menee? No, se sai eilen jatkoa. Suunnistushousudraama part two. Iskän kadoksissa olleet kahet suunnistustrikoot löyty meinaan mun varavaatekaapista! Ja kuka ne oli sinne laittanu? No hän itse. Paljon huvia trikoista sanoisin. Kostoks laitoin sit toiset niistä jalkaan. Tosin ihan luvan kanssa.
Suunnistamassa kulkee nykyään jo ihan mukavasti. Tai no tiistaina pelas kyllä jalat nopeemmin ku aivot ja olinkin kymmenisen minuuttia ihan kassalla. Seisoskelin polun ja ojan risteyksessä enkä vaan tajunnu et missä oikein oon. Pyörittelin vuorotellen karttaa ja päätä ja kirosin itteeni. Mut en onneks ääneen. Sen oon meinaan oppinu et jos ääneen rupee sadattelemaan niin se on ihan varmaa et joku kömpii puskista paikalle todistajaks. Eilen sen sijaan pysy onneks pää messissä, vaiks jalat kulkikin ihan ok vauhtia.
Nyt vaan nautiskelen hyvästä olosta ja koitan olla odottamatta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti