Täällä ollaan. Huoneessa numero kuus. Kutonen on mun vanha pelinumero lentopalloajoilta, ja myös mun onnennumero. Onnennumero siks, et viis on hyvä luku, mut kuus on yks sitä enemmän eli vielä parempi. Logiikka ton takana on pikkasen hämärä, mut eipä sillä väliä. En kyllä haluis myöntää olevani taikauskonen, mut kyllä mulla on hyvä fiilis siirrosta jo ihan senkin takia, et huoneen numero on paras mahollinen.
Aamupäivä vilahti ohi ihan yhessä hujauksessa. Oli verikokeita, sydänfilmiä, fyssarin käyntiä, supiksen laittoa ja luuydinnäytettä. Ja tietty ruokatarjoilut. Ovi kävi nonstoppina ja porukkaa ravas sisään ja ulos. Mä mukaan lukien.
Fyssari toi mulle tänne jumppapallon ja steppilaudan. Käsipainot ja jumppamatto mulla olikin mukana omasta takaa. Sain kanssa jotain lippulappusia, joissa on liikeideoita ja infoa liikunnan tärkeydestä. Tehtiin myös joku kuntotesti. Piti kyykätä, nousta päkiöille ja puristaa jotain ilmapuntarin näköstä vempainta. Tuloksena oli erinomaset voimat jaloissa ja heikot käsissä. Taitaa johtuu siitä, et lähiaikoina oon vaan juossu ja suunnistanu. Enkä kyllä aiemminkaan oo mikään habaveikko ollu. Terveisin minä, joka en saa yhtään leukaa käsivoimilla. Alaspäin kattomalla saan kyllä kakskin!
Luuytimen imeminen meni ihan kohtalaisesti. Vihlo kyllä enemmän ku koskaan, mut selvisin höpöttelemällä jotain ihan turhaa yksinäni aina ku tuntu pahimmalta. Huonoin juttu tapahtu vasta siinä vaiheessa ku olin jo palaamassa huoneeseen. Siinä mun ovella seiso niitä potilasrannekkeiden tarkastajia, joita en oo ikinä aiemmin ees nähny missään. Ja eipä mulla tietenkään ollu sitä kädessä, just kun olis pitäny. En siis ollu sitä edes vielä saanu, et ei tavallaan ollu musta kiinni. Mutta ois silti tehny mieli jekuttaa niitä ihan vaan sen takia, ettei kukaan osastolla saa huutoja niskaansa.
Supiskaan ei tän hetken tuntemusten mukaan menny keuhkoon, jes! Ei kyllä pidä nuolasta ennen ku tipahtaa, mut vähän voi juhlistaa sitä, ettei ainakaan just nyt satu kun silleen hyvällä tavalla. Se laittokin meni ilman mitään lääkkeitä. Paikallispuudutuksella. Joka olikin muuten tosi paikallinen, kun tikkejä ommellessa sitä ei sit enää ollukkaan. Lääkäri vaan hoki et "anteeks nyt kauheesti" ja survo neulaa uudelleen ja uudellen mun rinnuksista läpi. Eihän se mikään nautinto sinänsä ollu, mut jotenki mua huvitti niin paljon sen kommentit ja se, että mä olin siinä sellasen rätin alla piilossa, että päädyin vaan kaikesta huolimatta naureskelemaan.
Sain lääkäriltä myös luvan käydä ulkona maski naamalla ja kumihanskat kädessä. Eikä mulla kyllä kauaa nokka tuhissu sen lääkärin lähdön jälkeen, niin oli jo vermeet niskassa ja matka ulkomaailmaan alkamassa. Muutamat katseet taisin siinä tallustellessa kerätä, mut mikäs siinä. Täytyy opetella olemaan kuuluisa. Sit menestyvänä business womanina sitä taitoa saattaa tarvita, haha. Sain kyllä yheltä hoitajalta vinkin et kannattaa hommata musta peruukki, niin kaikki luulis vaan et oon japanilainen, eikä kiinnittäis sen enempää huomiota. Niillä kun on useesti sellasia hengityssuojaimia ihan muuten vaan.
Huomenna starttaa sit tositoimet kun solunsalpaajat alkaa. Vähän jännittää et millanen olo niistä mahtaa tulla. Onneks lääkäri sano, et lääkkeitä on, pitää vaan kertoa oireista, niin niitä osataan hoitaa. Helpotti kyllä kuulla tollanenkin fakta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti