Mä elän

Nyt on pari yötä ja pari päivää takana omassa kämpässä. Oon saanu aikaseks enemmän ku koko kahtena ja puolena kuukautena porukoilla. Ihanaa ku on käytössä kaikki omat vaatteet ja kamat muutenkin. En oo koko ajan retkellä kassialmana.

Mulla on sellanen olo et voisin heikommassakin hapessa pärjätä hyvin täällä. Kun sairaala on ihan vieressä ja äiti on luvannu jeesii kaupassakäynnin kanssa jos tulee ongelmia. Tuntuu et pystyn elämään paljon paremmin ku saan olla kotona. Tai siis kyllähän mä hengissä pysyn porukoilla mut nyt mä elän.

Eilen kävin morjenstamassa suunnistus- ja partiokamuja tossa suurtorilla. Ite en menny radalle, kun jalat on koko ajan hapoilla muutenkin. Mut oli niin ihanaa nähä kavereita! Jotenkin mulla on kynnys nähdä ihmisiä kaljuna. Se eka kerta kun ne näkee mut ilman hiuksia on paha. Mut sit jos ne on nähny mut jo kaljuna niin mulla ei oo mitään henkistä lukkoa enää. Hassua. Nyt pitäis vaan nähä mahollisimman moni sen ekan kerran, niin pääsis tästäkin henkisestä ongelmasta eroon.

Ja hei, mun olkapääkin on taas kunnossa! Pari päivää sitten kun koitin ottaa mun paitaa pois, olkapäässä tapahtu jotain ja yhtäkkiä siinä ei ollukkaan enää mitään liikkumisongelmaa. Se nousee ylös ihan niinku aiemmin. Koitin sitten tänään Tyksissä välttää magneettikuvan näyttämällä liikeratoja. Ei onnistunu. Ne halus silti tarkistaa et näkyykö siellä jotain. No, pääsin sitten ekaa kertaa magneettikuvaukseen. Ja olinkin siellä sitten koko rahan edestä. Kuvauksen piti kestää kymmenisen minsaa, mut olinkin jyskyttävässä putkessa nelkytviis minsaa. Mietiskelin siinä sitten et jos elopainoa olis paljon, niin vois olla aika tuskaset paikat siellä ohuessa putkilossa. Kun ei se mitään herkkua nytkään ollut.

Pääsin kans moikkaamaan mun kaveria joka just nyt on siirrossa Tyksissä. Se on kyl aina niin pirteen näkönen, ihan sama onks sitä sädetetty vai onks se just saanu uudet solut. Ihme muikkeli. Siltä oli lähössä taas päästä sänki ja se oli nyppiny sitä sellaseeks et sen pää näytti leppäkertulta. Naurettiin sitä sitten ihan huolella ja yks hoitaja halus siitä kuvankin. Et sen voi jakaa jossain niiden facebookissa. Haha. Heitettiin muutenkin siinä kolmestaan sellasta settiä et mietin hetken et jos mä nyt kuolen nauruun niin suutun. Koska on tässä vakavampikin syy mihin kuolla. Tarjouduin muun muassa mennä pesettämään mun supiksen hanoja "sinne teijän isoon hoitajakansliaan". Hoitaja repes ihan täysin ja sano et jos vaikka mentäs toimenpidehuoneeseen. Siina vaiheessa vasta tajusin et mitä olinkaan vastannu. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Näin iltasella mun koulukaveria. Tai no ystävä se kyllä on. Käytiin Tiirikkalassa kahvilla ja päiviteltiin kuulumiset puolin ja toisin. Kerrankin mulla oli jalassa jotain muuta kun lökärit. Ja yläosana muuta kun college. Itseasiassa mun paidasta roikku vielä hintalappu, kertoo jotain sen käyttämisaktiivisuudesta viimeaikoina, heh.

Lopuks mainittakoon vielä, et kokkaus on sujunu aika hyvin. Lopputulokset on hiponu vähintään michelintasoa, mut itse kokkaaminen on ollu aikamoinen farssi. Tähän mennessä oon kaatanu suolapussin lattialle, kookosmaidon pöydälle ja lämmittäny tyhjää levyä. Mitäköhän ens kerralla?