Sängyn ja kipujen vanki

Ilmarinnan osalta tilanne näyttää melko positiiviselta. Ilmapussi on pienentyny huomattavasti, eikä mun keuhkot oo enää liiskaantuneena. Saan henkeä ja pystyn melkeen käymään vessassa. Jos noi loputkin ilmat saadaan maanantaihin mennessä pois, niin sitten voitais irrottaa toi letku musta ja ehkä tiistaina voisin päästä kotiin. Ehkä.

Mut nyt mulla on uus ongelma. Sellanen pistävä kipu vasemman rinnan alla. Hoitajien mukaan se on jotain lihasperästä ja siihen itekkin uskon. Mut sekin on ihan tajutonta se vihlonta minkä sekin aiheuttaa. Tänään kun ihan rennosti vaihdetiin laastaria siitä sen imuputken eli dreenin reiän päältä, niin tää rintakipu tuli niin kovana ja ihan ythtäkkiä yllättäen, että en kerenny kuiskata muuta kun et tarviin kipulääkettä ja sit vaan kohos kyyneleet silmiin kun se sattu niin järjettömästi. En käsitä, miks ei voi sattua siedettävästi? Miks aina pitää tyyliin tajun lähteä kun sattuu niin paljon? Tän kivun lisäks en tunne kunnolla mun vasenta rintaa, enkä pysty nostamaan vasenta kättä. Erikoista sanoisin.

Oon pian viikon maannu tässä sängyssä. En pysty liikkumaan oikeestaan ees vessaan. Mun kyljet ja vatsa on kipeet ja jaloissa ei oo yhtään voimaa. Oon käytännössä sidottu sänkyyn ja muitten apuun. Esimerkiks valojen sammuttaminen veis multa varmaan kymmenisen minuttia, kun ensin pitäis nostaa sängyn pääty hitaasti ylös. Sitten ponnistaa ite istumaan ilman tukea ja haukkoa hetki happea siinä sängyllä ja totutella muuttuneeseen asentoon. Sen jälkeen ottaa toi dreeni ja siihen kuuluva kasetti (johon kertyy verta ja ilmaa letkua pitkin) käteen ja toiseen käteen tippateline. Ja lopulta laahustaa valokatkasijalle ja painaa valot pois ja sitten taas sama rumba takasin sänkyyn. Tuntuu niin ylivoimaselta. Onneks täällä saa olla just niin kipee kun on. Kukaan ei oleta et teen yhtään enempää mihin kivut antaa myöden.

Mut hyvä puoli tässä mun mielestä on se, etten oo kerenny miettiä hetkeäkään leukemiaa, kun kivut vie ajatukset muualle. Vähän niinkun hermolomaa. Vaiks olishan sitä hermolomaa voinu mukavamminkin vietttää. Tänäänkin ois ollu aivan upee keli. Onneks on sentään iso ikkuna mistä näkee ulos. Ja pikkusisko oli kuvannu kotipihaa ja laitto mulle videon. Siitä tuli niin hyvä mieli. Ihan ku ois ite ollu ulkona.

Kaikesta huolimatta mun yleisfiilis on hyvä. Tai siis ettei oo yhtään masis oli. Ärsyttää vaan kun melkeen kaikki kuvittelee et iken sen takia et oon surullinen tai jännitän. Ja sit ne voivottelee ja silittää jalkoja (miksi?). Mutta kun mä en itke sen takia et mua harmittais olla täällä kivuissa, tai et mua pelottais joku toimenpide. Ei, en sen takia. Mä itken tasan yhen jutun vuoks ja se on kipu. Laitoshuoltajakin kysy et onks parempi fiilis kun eilen? En kuulemma näyttäny niin maani myyneeltä kun eilen. Vastasin vaan etten kyllä itkeny sillon siks et oisin ollu surullinen. En vaan pystyny korjaamaan sen väärää olettamaa tilanteen päällä ollessa, koska en saanu kivuilta henkee kunnolla ja puhuminen ois vieny ne vähätkin hapet, jota koitin haukkoa kyynelten lomasta.

Loppuun vielä kevennys. Tää tapahtu pari yötä sitten. Heräsin johonkin. Varmaan kipuun. Päätin ootella hetken et jos menis itellään ohi tai kun vähän nostaa sängynpäätyä. No, ylläripylläri ei menny. Mut sit ku huomasin ettei muuten auta oottaminen niin en löytäny hoitajakutsua mistään. Koitin kopeloida sängynlaitaa ja pöytää sen verran mitä kivuilta pystyin mut ei löytyny. Isku jo pikkusen hätä, kun huomasin etten pääse sängystä kipujen takia ylös ettimään, enkä jaksa huutaakaan niin et joku kuulis. Mut sit mulla välähti: otin mun puhelimen ja soitin osastolle. Sanoin vaan et oon Karoliina kolosesta ja tartten kipulääkettä. Ja sitä myös sain. Ja hoitajat oli kuulemma nauranu tota temppua vedet silmissä koko loppuyön. Eilen mulle naureskeltiin, kun olin just vaihtamassa vaatteita kun yököt marssi sisään. Siinä rintakehä paljaana tippatelineen vieressä näytin kuulemma stripparilta. Et osaan mä täälläkin pelleillä, vahingossa. Ja ehkä myös vähän tahallaan.