Uskomatonta, siirrosta on huomenna viikko. Ja sairaalassa oon ollu nyt jo pari viikkoa. Kyllähän mulla sellanen fiilis onkin, et oon ollu täällä jo jonkun aikaa, mut aika siistiä et alan varmaan pian jo oleen puolessa välissä tätä sairaalajaksoa. Oletettavasti.
Aamulla siivosin täällä. Hoitaja kommentoi meinaan sivulauseessa mun huonetta siihen malliin et aika saattais olla kypsä siivoomiselle. Tai no järjestelylle, siivoojathan täällä käy päivittäin. Vähän kyllä hävetti kun aikuiselle ihmiselle pitää sanoo huoneen järjestyksestä. Tai ei tää kuulemma vielä kauheen paha ollu. Mut kuitenkin. Jotenkin sitä on vaan ite sokaistunu sotkulle.
Lääkärinkierrolla kuulin huippu-uutisia. Bakteeri oli lähtenyt, eli rankin eristys voitiin purkaa. Se siis meinaa, että saan iltapäivästä lähtien kävellä osastolla ja illalla ympäri sairaalaa. Eikä hoitajien tartte pukeutua niihin suoja-essuihin ja maskeihin kun ne tulee tänne. Aika mahtavaa.
Käytinkin iltapäivällä heti mahdollisuutta hyväks ja kiersin osastoa ympäri puol tuntia. Kierroksia kerty reilu kolkyt. Menin kyllä sekasin kaheksassatoista, kun yks hoitaja rupes ottaan mun kanssa juoksukisaa. Myös yks lääkäreistä liitty seuraan pariks kierrokseks, mut valitti pilke silmäkulmassa liian kovaa vauhtia ja harppovaa askelta ja jättäyty omiin homminsa. Muutenkin mun vauhti sai osakseen hämmästelyjä. Mut mä oon tottunu siihen et aina painetaan täysillä. Kunnon mukaan tietenkin. Mut täysillä. Jos hb on viiskyt niin täysillä on aika hiljaa. Tänään se oli kuitenkin vielä 95, joten vauhtia piisas.
Demin kuvaajakin kävi. En kyllä oikeen tuntenu oloani kotosaks poseeratessa, mut kuvaaja oli mukava. Puhelias ja rento. Jutteli kaikenlaista, eikä tuntunu yhtään kiusalliselta sen vierailu.
Suunnittelin alun perin et oisin lähteny vielä illalla käveleen ympäri sairaalaa, mut nyt kyllä alko väsyttään ihan sikana kun ensin käveli pitkästä aikaa kunnolla ja sitten söi. Saattaa olla, että jää lenkki huomiselle. Pitää vaan toivoa et sillon on vielä voimia ja vointia siihen. Musta muuuten tuntu et pintaverenkierto heräs kävelyn myötä vasta kunnolla viikon tauolta. Iho meinaan kutisee sen verran. Toki se on myös kuiva ja vaatis rasvausta, et voi myös johtua siitä.
Täällä menee siis hyvin, mutta menköön!
Hyvä hyvä! Tolla asenteella reipas tyt... tai nuori nainen pärjää. (Tytöttely on vissiin pannaan julistettua puhetta, mutta kyllähän sinä kummiskin nuori neitonen olet - ja määrätietoinen.
VastaaPoistaOikeasti olen monta kertaa kirjoittanut sulle, mutta vetänyt sitten takasin kun - varmaan olet itsekin huomannut - sairasta on vaikea lohduttaa niin että se oikeasti auttaa. Kun on vaikea kirjoittaa kun ei tiedä vaikeassa tilanteessa olevan mielentilaa. Jaksaako lukea "Kyllä kaikki menee hyvin!" "Kyllä sä siitä selviät" yms. Toivotteita.
Sanoisin kyllä, että sun asenne, että tämä voitetaan on paras puolustus! Periksi antavaa tyyppiä et ole! Ja nythän vain odotetaan positiivisia tuloksia.
Joo, luovuttamaan en oo tänne tullut. Eikä itse asiassa varmaan kukaan muukaan sairastuneista. Nyt vaan odotellaan solujen nousua ja koitetaan kuntoilla sen minkä jaksaa.
VastaaPoistaNiin, toi lohduttaminen on mulle ainakin henkilökohtasesti usein jotenkin vastenmielistä. Parhaiten se toimii, jos joku saman aiemmin kokenut sanoo jotain lohduttavaa, kun sillon voi oikeesti luottaa siihen et kyllä kaikesta selvii.