Olipa taas päivä. Kaikki ärsytti. Siis ihan kaikki. Eniten se, että itteä ketuttaa vaiks ei oo mitään varsinaista syytä. Joo, vatsa on turvonnu, suussa maistuu pahalta, on nuha ja kurkku kutisee vähän. Tai ei se kutise, mut tekee aina välillä mieli silleen kröhästä. Mut ei mitään ylitsepääsemätöntä. Jos mulla ois menkat, niin epäilisin et johtuis niistä. Mut kun ei oo. Niin ei johdu. Kortisoni on kyllä yks mahollinen aiheuttaja.
Jotenki sen kiukun ja turhautumisen laukas varmaan se kun katoin hiihtosuunnistusta. Ja sit kävin vessassa ja katoin peiliin. Ja näin mun kaljun pään ja kalpeet kasvot. Ja tajusin et vielä menee aikaa ennen ku pääsen mettään suunnistaan. Tai ylipäätään suunnistaan. Ja ettei se todellakaan tuu olemaan yhtä kevyttä ku ennen. Et kaiken saa taas alottaa alusta. Tuntuu epäreilulta. Muut saa treenata, kisata ja kehittyä ja multa viedään taas sellanen vuoden slaissi urheilusta ja elämästä. Mut jos tää elämä on näin mun osalta tässä kohtaa näin suunniteltu, niin ei auta kun painaa eteenpäin. Ei ihmiselle kaadeta sen enempää kuraa niskaan kun se kestää. Siihen mä uskon. Täältä noustaan vielä. Voittajana.
Kävelylenkin jälkeen olo onneks helpotti. Ehkä se autto ku purin turhautumista äitille. Nyyhkytin et haluisin vaan niin paljon suunnistamaan. Ja se, vastoin mun kaikkia odotuksia, sano ihan rauhallisesti, et no mitä sun pitää tehdä et sä pääset mahdollisimman pian taas mettään? Vastasin et kävellä. Nyt mun täytyy vaan kävellä. Pitää peruskuntoa ees välttävällä tasolla. Hakee voimaa siirtoon ja hoitoihin. Pitää tavote kirkkaana mielessä. Ei saa unohtua vellomaan kiukussa.
Noin muuten menee ihan hyvin. Ei oo järjettömän huono olo ja ruokaa saa alas. Perusasiat siis kuosissa. Mut vitsi oon taas tänään miettiny että olis hienoo ku olis semmonen leukemiasimulaattori. Et kaikki pääsis testaa miltä tää tuntuu. Kaikki nää fiilikset ja olotilat. Fyysisest ja psyykkiset. Ihan koko setin sais testata. Tätä sairautta on välillä niin vaikee selittää ja ymmärtää. Tai tehdä ymmärretyks.
Entistä sisukkaampana huomiseen!
Kävely, tuo hieno "terapiamuoto". Sen aikana saa miettiä.
VastaaPoistaSanoit, että kortisoni maistuu pahalle. Miten syöt sen? Minä syön kortisonit aamupalan jälkeen. Ensin huuhdon suun vedelle, pillerit suuhun ja vettä päälle. Minä en ehdi (onneksi) maistaa niitä ollenkaan.
Jotkut sanovat, että kortisoni lisää ruokahalua. Kun minä aloitin kortisoninsyönnin, olin kaksi kolme viikkoa kuin sähköjänis. Kukaan ei tahtonut pysyä perässä. Fyysisesti ehkä pysyikin, mutta juttelussa vaihdoin ajatusta jopa kolme kertaa kesken lauseen. Kaverien urputuksesta päätellen se ei kyllä taida olla muutenkaan kovin harvinaista minulla, mutta silloin se oli jatkuvaa.
Joo mulla on siis ongelmana se, että kortisoni jättää sellasen kitkerän maun pitkäksi aikaa suuhun. Se jotenkin pinttyy suuhun vaikka kuinka harjais hampaita. Eikä se johdu siitä varsinaisesta lääkkeenottamistapahtumasta, vaan on vaan mun suun tapa reagoida kortisoniin.
VastaaPoistaHaha, itellä on univaikeudet se suurimmat ongelmat. Oon pirteenä ihan väärään vuorokaudenaikaan.
Kortisonikonkarin kommentti:Syön varmaan kortisonia pienempinä pitoisuuksina, mutta ainakin minun kohdallani kortisonin kaamea ominaismaku peittyy kun otan sen voimakkaanmakuisen mehun kanssa. Itse voin juoda vanhanaikaista mustaherukkamehua mutta muutkin mehut toimivat hyvin.
PoistaPitäis varmaan litkiä sitä mustaherukkamehua non-stoppina, ettei maistuis oma suu missään välissä :D
Poista