Luulin et tänään ois ollu fyysisesti hyvä päivä. Ei ollu eilen ainakaan mitään merkkejä mistään erikoisesta, mut olin väärässä. Jo yöllä heräsin outoon poskikipuun, joka onneks poistu panadolilla. Mut eipä ne oireet siihen jääny.
Aamun kävelylenkki kauppaan ja takas kesti ikuisuuden, kun meinasin vaan koko ajan pyörtyä. Silmissä sumeni ja hengitys vinku. Tai tuntu ettei saanu oikeen henkeä. Silmissä pyöri rakeinen mustavalkofilmi ja pysähdeltiin parin kymmenen metrin välein. Jännä miten ei ees jaksanu välittää siitä et joku saattaa luulla et oisin krapulassa. Siltä se meininki varmaan vaikutti. Onneks en ollu yksin liikkeellä.
Lopun päivän otinkin varoiks iisisti. Kun en tienny et onks se verenpaine vai hemoglobiini vai molemmat mitkä aamulla mättäs. Makuulla ja istuen ei ainkaan oo tuntunut mitään erikoista, huh. Ainakin olin kunnon penkkiurheilija ja kannustin Suomea MM-hiihdoissa. Ehkä joskus itekkin sit hiihtelen siellä elinsiirtourheilijoiden kisoissa. Ehkä. Toivottavasti joo. Koska on se urheilu vaan hienoa.
En ehkä koskaan kyllä totu siihen, et olo on mitä sattuu ja millon sattuu.
On todella hankalaa, kun on tuollaisia oireita. Ei koskaan osaa sanoa, milloin pitäisi lähteä sairaalaan. Joskus olisi syytä mennä pienistä oireista, joskus ikävämmätkään huimaukset eivät ole riittävä syy.
VastaaPoistaOnneksi meillä on vip-kortti TYKS:n ensiavussa. Varmaan sinäkin pääset hyvin pian sängylle ja joku työntelee pitkin käytäviä. Niin voi käydä, vaikka valittaisit sitä, että näet kaiken kahtena.
Sepä se, kun koskaan ei tiedä. Mut uskon kyllä et tää kuuluu taas vaan asiaan. Vaihteeks.
Poista