Ajatukset kiertää ympyrää

Veriarvot hilautuu ylös hitaan puoleisesti. Oli kuulemma raju bakteeri. Alkuviikosta katellaan josko vois päästä antibiooteista eroon. Siihen asti menee kuus pulloa erilaisia antibiootteja ja sienilääkkeitä päivittäin. Ei onneks enää kuitenkaan the sienilääkettä.

Junailin tänään lääkärien kanssa lääkeaikataulut niin, että pääsin jo iltapäivällä kotiin ja illemmalla menin taas sairaalaan pariks tunniks saamaan kunnon infuusiot ja sitten taas kotiin. Että mukamas oon kotona, mut kuitenkin sairaalassa. Ihan kiva diili paremman puutteessa.

Ruokahalu on taas vähän kadoksissa. Saa tosissaan miettiä, että mitä söis. Ruokavaliorajotteiden, makumuutosten ja ruokahaluttomuuden kombo on aika paukku. Ihmeesti sitä vaan keksii aina jotain mikä houkuttelis. Tän hetken suosikkeja on Thaicubet. Ja maksamakkara. Jotenkin kaikki happamat ja voimakkaat maut tuntuu parhailta. Makeen mielitekoprosentti on pyöree nolla. Mut niin oli viimekskin. Ei yllätä enää.

Kotona käytiin äitin kanssa ihan lyhyellä kävelyllä. Kyllä huomaa, että oon vaan joutunut makaamaan ja istumaan. Jaloissa ei oo mitään voimaa. Ei oikeesti lihassolun lihassolua. Mut minkäs sille voi. Ei mitään. Mennyttä on turha murehtia, mut jos vointi sallii olis jatkossa hyvä käydä just esimerkiks kävelemässä. Pysyy taito paremmin tallessa. Ja järki päässä.

Pohdiskelin kotona kans siirtoa. Vaiks enhän mä ees tiedä millon se on. Mut se tulee vaan koko ajan mieleen vaiks koittaa ajatella muuta. Eniten huolestuttaa henkinen jaksaminen. Mitä jos mä masennun. Tai tuun vaan hulluks. Neljä seinää ja vähintään viis viikkoa. Esihoidon kanssa. Huono olo ja epätietosuus. Mitä jos mä en jaksa?

Äiti anto ensiapua mun epätoivoon. Koitti takoa järkeä mun päähän. Muistutti et mulla on isot tukijoukot. Ja niinhän mulla onkin. Lopuks itkin jo sitäkin. Sitä et mulla on tärkeitä ihmisiä, jotka välittää. Mut jos jollain muulla ei ookkaan. Millanen olo sillä on.

Osastolla juttelin vielä yhen hoitajan kanssa. Kysyin et onks kaikki nyt siirrossa olevat ihan kuolleita. Se sano et ei. Ja naurahti. Se oli muutenki tosi hyvä jutteleen. Kerto miten ite voi edesauttaa kotiinpääsyä siirron jälkeen ja miten oma motivaatio vaikuttaa ihan järjettömän paljon omaan oloon ja toipumiseen. Se kerto kans liikkumisen tärkeydestä siirron aikana. Et iltasin saa ja kannattaa vaeltaa osastoa ympäri maski päässä ja kumihanskat kädessä. Tuli parempi fiilis. Tuli oikeestaan sellanen olo, että kyllä mä selviän. Otan sen siirron ihan kun jonkun tärkeen suunnistuskisan. Treenaan sitä varten selvittämällä kaikki sytostaattikuurit, ja pitämällä huolta henkisestä ja fyysisestä kunnosta. Ja itse H-hetkenä eli pitkänä sairaalajaksona tsemppaan täysillä. Ihan ihan täysillä. Motivaatiosta ei tää homma kyllä jää kiinni. Jos multa kysytään.

Positiivisempien fiilisten kanssa eteenpäin