Neljä vuotta sitten mulla todettiin akuutti lymfaattinen leukemia pitkän sairastelun jälkeen. Sillon en osannut aavistaa yhtään mitään. Olin myös fyysisesti niin loppu ja heikossa kunnossa, etten jaksanut edes miettiä mitään vaihtoehtoisia sairauksia mitä mulla voisi olla.
Tää kerta noudatti aika pitkälti samaa kaavaa. Aloin väsyä ensin treeneissä ja hetken päästä jo portaissa ja lopulta hakeuduin lääkäriin. Ensimmäiseksi laski siis suorituskyky treeneissä: sykkeet nousi ja heikotti. Aattelin vaan, että oon treenannu liian vähän, et mun olis pitäny treenata kovemmin. Juosta enemmän ja kovempaa.
Jossain välissä mun penikat kipeyty ja luulin et se johtu siitä, että yritin muuttaa mun juoksutekniikkaa. Itse asiassa en oo enää yhtään varma että oliko se sittenkään penikat. No, uudet lenkkarit pelasti kuitenkin tilanteen niin en osannut huolestua.
Ennen joulua Vuokatissa hiihtämässä ollessani tajusin, että en olekaan treenannut liian vähän, vaan todennäköisesti aivan liikaa. Aloin kehitellä päässäni ajatusta, että olin ajanut itseni ylikuntoon. Uskoin sykkeen nousun ja väsymyksen johtuvan siitä. Enkä oikeastaan Vuokatissa tuntenut oloani erityisen väsyneeksi. Ihmettelin vain, miksi hiihtokilometrini jäivät sataan, kun muut hiihtelivät reilut parisataa kilometriä.
Jouluaatto ja -päivä menivät mukavasti perheen kesken, enkä huomannut olotilassani muutoksia, kun en treenannut vaan palauttelin itseäni Vuokatin hiihtoleiristä. Tapaninpäivänä mentiin kuitenkin kinkunsulatusrasteille, jossa tajusin ekaa kertaa että kaikki ei tosiaan ole hyvin. Syke oli juostessa 188 ja kävellessä 170. Normaalisti vastaavat arvot voisivat olla esimerkiksi 150-160 ja 130-140. Palasin metsästä itkien, kun juoksu oli tuntunut niin kamalalta. Tässä kohtaa huolestuin ensimmäisen kerran kunnolla ja varasinkin parin päivän päähän ajan yksityiseltä lääkäriltä.
Yksityisellä selvisi, että mun hemoglobiini oli 114 (naisten alaraja 117). Eli ei siis hälyttävän alhainen, mutta muistelin sen olleen kuukausi sitten 140, joten itse laskin tässä vaiheessa 1+1= 2. Savolaista murretta puheleva mieslääkäri sanoi kuitenkin, että ei syytä huoleen. Uskottelin kaikille muille, ettei ole huolta, mutta itse kyllä huolestuin vain enemmän.
Uuden vuoden jälkeen soittelin jälkiseurantapoliklinikalle veriarvoistani ja sainkin samalle päivälle labra-ajan. Illalla pengoin omakannasta verikokeiden tulokset ja leikin googlelääkäriä. Selvittelin, ettei hemoglobiinin lasku johdu ainakaan rautavarastojen vähyydestä ja liiasta treenaamisesta ja koko yön valmistauduinkin henkisesti kuulemaan tämän päivän diagnoosin.
Aamulla pääsin lääkäriin. Aavistin jo hoitajan äänensävystä, että syöpä on uusinut. Lääkärikin näytti itkuisemmalta kuin muistin. Kuullessani diagnoosin itkin, tärisin, nauroin ja mietin, että jaksanko taas uudet hoidot. Kivut, hiustenlähdön, opintojen keskeytymisen, lihasten lähtemisen, eristyksen, kaiken taas uudelleen. Hetki siinä itkettiin lääkärin ja hoitajan kanssa ja haettiin lisää nenäliinoja kaikille. Alkujärkytyksen jälkeen olo oli huojentunut, tiesin taas mistä kaikki johtuu ja pääsen aloittamaan hoidot jo huomenna. Ennuste on kuulemma hyvä, kantasolusiirto todennäköinen ja uusiutumisajankohta paras mahdollinen, eli ei muuta kuin tuulta päin!
Nyt olenkin soitellut kaikki sukulaiset ja kaverit läpi ja hoitanut opiskeluasiat kuntoon, jotta huomenna voin keskittyä vain taistelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti