Ei muutosta suunnitelmiin. Letkun jatkeena saa keikkua vielä jonkin aikaa. Yöt saan olla kotona, jos ei mitään kummaa tapahdu. Tietenkin turhauttaa. Ketäpä ei turhauttais?
Oon koittanu tänään miettiä asioita jotka vois olla huonomminkin. On niitä aika paljon. Mä sentään pystyn näkemään, kuulemaan ja puhumaan. Kävelemään ja istumaan. Ajattelemaan. Eli oikeestaan tekemään kaikenlaista. Vaikeinta on vaan olla omien ajatuaten vanki. Aina sitä palaa ajattelemaan omaa kohtaloa ja edessä häämöttävää kantasolusiirtoa. Löytyykö luovuttajaa? Miten mä kestän sen, henkisesti ja fyysisesti? Tehooko se? Turha pohtia, mut vaikee olla ajattelematta.
Katoin tänään Netflixistä sellasta dokumenttisarjaa kun making a murderer. En vielä tiedä miten se päättyy, mut siinä on sellanen mies, joka on ollu syyttömänä vankilassa kaheksantoista vuotta. Se siis viruu melkeen kakskyt vuotta syyttömänä vankilassa ja kaikki on sitä vastaan. Kukaan ei haluu sille hyvää. Mun sairaus ei tuu kestämään kaheksaatoista vuotta, eikä kukaan haluu mulle pahaa. Kaikki koittaa auttaa ja parantaa mua. Parhaansa mukaan.
Mietin kanssa et on upeeta miten lähellä sairaalaa asun. Pääsee kotiin ja tärkeet ihmiset on lähellä. Kuuntelin tänään meinaan muiden juttuja päivähuoneessa. Joku tulee taksilla Rovaniemeltä, joku lentokoneella Ahvenanmaalta. Ei oo kellään helppoo. Mulla on sentään moni juttu mun puolella.
Odotus jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti