Koti

Tänään on hyvä päivä. Vaikka olo onkin nyt aamulla aika karsee. Veikkaan että ne on noi lakanat. Teen kohta jonkun kansalaisalotteen, jossa vaaditaan et pesuainetta vaihdetaan. Miten voikin ällöttää näin paljon. Hyi. Aamupalan haju ja pitkä oleilu vessassa hiuksia pestessä ei myöskään ainakaan jelpannut oloa. Suihkussa käyminen sentään piristi.

Tänään pitäis päästä kotiin. Siis ihan vaan käymään, mutta sekin kyllä kelpaa varsin hyvin. Kaikki sekunnit, jotka saan viettää jossain muualla kun täällä, niin on luksusta. Tiiän kyllä kokemuksesta, että tänne takasin palaaminen on mulle tosi rankkaa. Sitä rupee aina miettimään, et miks en vaan vois olla niinku muut. Hengailla, treenailla ja opiskella. Hankkia sen pahan olon vaikka krapulalla. No, aina ei mee nallekarkit tasan ja ehkä on ihan hyvä, etttä just mä oon täällä. Mä jaksan nää hoidot ja selviin taas. Joku heikompi ehkä luovuttais.

Voisinkin jakaa taas pari läheisen/kaverin protippiä: jos kysyt mitä voit tuoda kun tuut käymään ja vastaan vaikka, että tuo paketti nakkeja, niin tuo. Mut älä ihmeessä tuo niitä nakkeja sitten automaattisesti seuraavalla kerralla. Ja sitä seuraavalla. Kun ei se yhteiskunta vaan pyöri niin et aina tekis mieli nakkeja, kun on sairaalassa. Tai ylipäätään muutenkaan. Itse asiassa niitä tekee mieli yleensä tasan yhden kerran ja sen jälkeen niitä vois mun puolesta käyttää vaikka biopolttoaineena.

Ja sitten toinen vielä: vaikka ollaankin sairaalassa, niin juttelen mielelläni myös muista jutuista kun siitä, mitä mulle on tehty ja tullaan tekemään. Toki kerron nekin mielellään. Ja jos vaikutan siltä, etten jaksa kauheen aktiivisesti puhua, niin ihan vaan sekin, että joku tuttu siinä selittää niitä näitä, on mukavaa. Silleen et voin vaan kuunnella. Mut jos alkaa näyttää siltä, että nukahdan pian, niin siinä kohtaa on hyvä hilpasta. Nää hoidot kun vähäsen väsyttää.

Aamupäivällä meni tosiaan kolme pulloa erilaisia sytostaatteja suoraan suoneen ja kortisonit tabletteina, niin kun tapana on. Nestettä pitäis litkiä taas semmonen kolmisen litraa, ettei munuaiset ala valittaa. Voin kertoo, ettei oo ihan helppo nakki.

Tasan 12.00 pääsin kotiin. Väsytti niin maan pirusti, mutta hymyilin vaan ja sanoin et hyvä olo on. Ja olihan mulla hyvä olo. Nälkä vaan ja väsymys vähän painoi. Mut ei niitä lasketa tällasessa tilanteessa pahaks oloks. Jos nousee kuume tai alkaa todellinen pahoinvointi, niin sit pitää olla viivana sairaalassa. Lupasin yrittää. Muuten riittää et menee huomenna aamulla labroihin ennen kasia.

Nyt oon nauttinut kotioloista. Eli maannut sohvalla, syönyt, maannut, nukkunut, repinyt laastarit pois, maannut ja nukkunut. Hirveen aktiivista menoa. Onneks lepo on se, joka varmasti auttaa parhaiten. Sitä vaan tuntee olonsa niin laiskaksi ja saamattomaksi, kun vallottaa toisten sohvan ja röhnöttää siinä kun mikäkin joulukinkku.

Mä aattelen niin et kerään voimia talteen seuraavaa sairaalakeikkaa varten. Imen kaikki kodin tuoksut mun rikkinäisille limakalvoille, niin että voin sit muistella näitä tiukan paikan tullen. Niin, sytostaatit siis tekee vähän kaikenlaista tuhoa. Tällä hetkellä nenän niistäminen muistuttaa etäisesti sellasta fiilistä kun tunkis kuuskymppistä hiomapaperia sieraimiin.

Kiitokset kaikille kaikesta tuesta ja kivoista viesteistä! Ja perheelle mun erikoisten ruokatoivomusten sietämisestä. (Tänään en voinut syödä oranssia melonia, kun se oli saman väristä kun persimon, jota söin sairaalassa. Huoh.)

Tukka vielä päässä, mutta turpiin on jo annettu!