Tyyntä taistelun edellä

En tainnutkaan viimeksi muuten mainita, että se mun eka leukemia todettiin tammikuun alussa 2013. Ja nyt taas heti alkuvuodesta. Perkuleen uusi vuosi. Pitäis varmaan alkaa juhlia uutta vuotta vaikka juhannuksena!

Ja toinen mainitsemisen arvonen seikka lienee, etten oo tajunnutkaan et kuinka paljon mulla on tärkeitä ihmisiä mun elämässä. Tsemppi- ja pahoitteluviestejä sateli koko eilisen, ja tänään aamulla vastailin viimeisiin. Iso Kiitos niistä  kaikille.

Pitäisi myös näemmä perustaa joku avoimien ovien viikko sinne sairaalaan, että kaikki halukkaat pääsis moikkaamaan. Joku sellanen meet & greet tapahtuma :D No kaikille kuitenkin lohdutukseksi, että jos  ette pääse mua katsomaan, oli syy mikä tahansa, niin muutkin yhteydenotot  piristää päivää aina. Kokemuksesta tiiän, että jossain vaiheessa voin olla liian väsynyt vastamaan edes puheluihin. Siksi viestit on varmempia, kun haluaa ottaa yhteyttä. Ne tulee aina perille ja niihin voi vastata kun jaksaa. Tää on ehkä läheisen tai ystävän protip nro 1.

Tän aamun fiilikset on neutraalit. Ihan kun mitään ei olis käynytkään. Oon menossa vaan määrittelemättömän pitkälle retkelle T-sairaalaan. Laukku pakattuna ja hiukset (kun niitä vielä on) pestynä. Ei siinä, ihan mukava olla vaihteeksi ilman paineita. Mun aamun suurin huolenaihe on se, että kello on vasta 5:30 ja mun vatsa kurisee jo nyt melkoisen äänekkäästi, eikä syöminen oo tietenkään sallittua. Ekan postauksen faktoihin voisikin muuten lisätä, että tykkään siis syödä, mutten niitä itse kokkaamia fiaskoja. Enkä sairaalaruokaa.

Tänään selviää, että onko se mun vanha syöpä joka uusi vai uusi syöpä joka pölähti kehiin puskista. Todennäkösempää on, että vanha uusi. Mielenkiinnolla odotan vastausta. Musta kaikkein surkuhupaisinta olis, että syöpä ois uus. Sittenhän mulla olis jo kaks syöpää takataskussa mitkä vois kumpi tahansa uusia, haha, eipä oo kaikilla muilla! :D

Seuraavaksi siis tallustan T-sairaalalle ja annan leukemille turpiin niin että tukka kirjaimellisesti lähtee!