Mun päivä alko tänään jo yheltä yöllä. Tai no vois sanoo ettei mun edellinen päivä ees kerenny päättyy. En meinaa nukkunu ennen yhtä ollenkaan. Enkä itse asiassa ennen puol kuutta koko yönä.
En eka ees tajunnu et mulla on kuumetta. Vedin vaan villapeiton oman täkin päälle ja hytisin. Aattelin et lattianrajassa on varmaan vaan viilee. Kun tunnit vaan kulu ja mun olo huononi ja kurkkukin alko vihotella niin hipsin hakemaan kuumemittarin, panadolia ja vettä. Mun toimintasuunnitelma oli tsekata ettei oo kuumetta, napata pandol ja koittaa nukkua. Plääni kariutu kohtaan yks. Mulla oli kuumetta. Menin tökkimään iskän hereille ja lähettiin päivystykseen.
Siellä vierähtikin sitten neljä tuntia. Ensin oottelin aulassa ja loput ajasta eristyshuoneessa. Ehkä ekat pari tuntia mun olo oli aivan kamala. Tärisin ihan kuumehoureissa ja kurkkua kuristi niin paljon et ajattelin et varmaan tukehdun. Oloo ei helpannu se, että mun hoitaja oli joku täys tahvo, joka muun muassa meinas antaa mulle buranaa. Kiitos ei. Ei leukemiaa sairastavalle. Se mies oli muutenki ku hidastetusta elokuvasta. Ihan oikeesti. Ei hanskojen käteen laittaminen voi kestää niin kauan. Tai ylipäätään mikään toiminta minkä se suoritti.
Kadotin kyllä mun kaiken reippauden siellä. Tärisin vaan ja itkin. Oli niin kurja olla. Ja vaikka tiesin et itkeminen pahentaa vaan tilannetta en pystyny lopettaan. Mulla ei ollu ees peittoa. Hytisin mun hupparin alla. Mietin mun mielessä et oispa joku. Joku ketä silittäis päästä ja sanois et kyl kaikki menee hyvin. Mut olin vaan mä ja ne pirun loisteputkivalot. Ja se huppari.
Jossain välissä sain panadolia suoraan suoneen. Se jelppas. Tärinä loppu ja sain maattua paikallaan. Kurkkukipukin katos hetkeksi. Sain myös peiton. Sitten olikin ihan ok maata siinä. Vaiks kurkkukipu palautukin aika pian.
Viiden jälkeen pääsin osastolle. Sain seuraa jostain naisesta, joka kuorsas ihan ku iskä. Kotoisaa.
Päivä on kulunu antibioottitiputuksia saaden ja kurkkukivusta kärsien. Mun valkosolut on luokkaa 0.2, joten se kurkku ei ees voi parantua. Se ei vaan oo mahollista. Muuten on kyllä oikeen jees olo. Sain meinaa pari pussia lisää punasoluja kuumeen takia. Ja ne piristää. Paremmin ku joku uni. Ihan yliarvostettua sellanen.
On se vaan hassua miten oikeesti kaikki voi muuttua niin nopeesti. Illalla oli ihan freesi olo. Yöllä aivan jäätävä ja nyt taas ihan siedettävä. Vaiks puhuminen ja nieleminen tekee kipeetä. Mun tän kertanen huonekaverikin kehitti itelleen 39.6 asteen kuumeen kymmenessä minuutissa. Siis ihan oikeesti. Miten on ees mahollista.
Kuulin muuten ku hoitaja puhu meistä. Huoneen 12 asukeista. Nauro et toisella on murrosikä. Eikä tainnu tarkottaa sitä joka lähentelee muutaman vuoden päästä keski-ikää. Mut anteeks vaan, kyl munkin murrosikä meni jo. Ehkä ilmotin vaan aika suoraan et me ei muuten syödä illalla sit sitä maustepippurilla kuorrutettua kanakeittoa mitä tarjotaan. Me tilataan toiveruokalistalta. Saatoin myös sanoo et jos meinaan oksentaa nielunäytteen takia niin tartun sit sitä hoitajaa ranteesta. Oon oikeesti todella oksennuskammonen. Lähes fobia sitä kohtaan. Heh. Ei onneks tarvinnu ryhtyy väkivaltaseks.
Musta tuntuu et mulla taitaa olla muutama lempinimi. Vaiks kyllä mä täällä käyttäydyn. Ainakin kasin arvosesti.
Nyt sit ootellaan et kolme kuumeetonta päivää kuluis ja ehkä pääsisin hilpaseen täältä. Ehkä. Epävarmuutta ei oo koskaan liikaa tän taudin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti