Oon luullu etten juurikaan tykkää esiintyä. Että mieluummin kirjottelen niin pysyy yleisöön sellanen sopiva etäisyys. Öö. Mitäköhän tähän nyt sanois? Olin väärässä. Todella väärässä. Big time väärässä. Siis esiintyminenhän oli hauskaa! Tai sit mulla oli vaan omaa kivaa 45min ja muut kärsi. Jos näin oli, niin anteeksi. Ja kiitos mahtavana yleisönä olemisesta.
Olin tänään siis puhumassa mun syöpäkokemuksista lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle Sylvan opintopäivillä. Yleisöä oli vissiinkin joku 150 henkeä. Aluks oli tietty klassinen tärinä värinä päällä, kerran lähti ääni ja yks black out tuli. Muuten meni omasta mielestä hyvin, tai ainakin mulla oli hauskaa ja yleisökin nauro (joko myötätunnosta tai sit ihan oikeesti).
Luulen et mun aikasempien esitysten ongelma on ollu se et ne on kestäny liian vähän aikaa ja oon tienny mun esittämästä aiheesta vähän. Tai pahimmissa tilanteissa en juurikaan mitään. Moi vaan ala-aste ja uskonnonesitelmät. En oo ehtinyt käynnistyä kunnolla. Siis se tärinä yms jännityshän häviää parin minsan päästä ja koko loppuaika on sit vaan juttelua. Miettikää nyt miten unelma tilanne: saa hölöttää omia kokemuksia ja koko sali kuuntelee, tai ainakin esittää hyvin kuuntelevansa. All for you. Ja sit voi vielä selittää sellasta mikä on omasta mielestä tärkeetä ja mistä tietää paljon. Ei ollenkaan paha!
Kammosin esiintymistä sellaset 18v ihan täysin turhaan. Sehän on parempaa kun kirjottaminen kun siinä saa eleet mukaan, pystyy heittämään välikommentteja ja saa yleisöltä välittömän palautteen/ reagoinnin. Ihan mahtavaa. Suosittelen.
Mukavuusalueelta poistuminen siis oikeesti kannattaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti