Nousukausi

Flunssa etenee vanhan kaavan mukaan. Nyt on meinaan aikamoinen keuhkosyöpäyskä ja nenä tukossa. Mut eipä muuta sitten ookkaan. Olo on muuten mitä loistavin. Tai no, jos ihan rehellisiä ollaan, mulla on pakarat, olkapäät ja rintalihakset aivan jumissa. Tais ottaa eilen osumaa kun vähän jumppailin. Tai sanottaisko jonkun verran. Lopputuloksena siitä setistä huomasin meinaan et supiksesta oli tullu verta, joka oli jähmettyny siihen letkun viereen. Heh, hups. Päätin sit soitella varmuuden vuoks osastolle. Mut kerranki mulla oli tuuria, eikä se kuulemma haitannu. Käskivät vaan pitää näpit erossa kanyylista. Se onnistuu kyllä.

Tää on ihan parasta kun huomaa joka päivä olevansa paremmassa kunnossa. Nyt meni pyörällä mäetkin helpommin ja portaat kuljen taas  kauppakassienkin kanssa. Kyykystä suorastaan ponnahdan ylös ja tarvittaessa juoksen suojatiellä jos vaihtuu punaset kesken kaiken. Nää on asioita, joista en voinu haaveillakkaan pari viikkoa sitten. Ja joo, mä tiedän et siirron jälkeen oon taas lähtökuopissa, mut nyt mä tiedän myös sen et palautuminen on supernopeeta, kun oon ollu hyvässä fyysisessä kunnossa. En mä turhaan treenannu joka päivä.

Tuntuu vahvasti siltä et lihakset on tehny tosiaan paluuta. Joka paikka ei tunnu ihan löllöltä. Ei hylly pylly kävellessä. Paitsi sen normaalin verran. Peilistä alkaa taas näkyä tutumpi ulkokuori.

Ens maanantaina loppuu tää kuukauden kestäny lääke. Samalla otetaan luuydinnäyte mikä sit oletettavasti ratkasee siirtoajankohdan. Mulle on oikeestaan aivan sama millon se on. Jos se on aiemmin, niin kiva mut jos se on myöhemmin niin sekin käy. Ehinpähän treenailla ja suunnistaa enemmän ennen sitä. Joten eipä siinä.

Nyt mä taidan siirtyä the matolle vähän venyttelemään ja rullailemaan mun jumeja pois, ennen kun vietetään kunnon syöminki-ilta mun ystävän kanssa. Btw, aina kun nään mun kavereita niin syödään. Aina. Saattaa kertoo myös jotain musta.

(Penkki)urheilua

Kurkku on vähän karhee, yskittää  ja ääni painuksissa. Onneks ei oo lämpöö ja olo on muutenkin hyvä. Täytyy nyt vaan vähän tsekkailla tätä ettei mee pahemmaks. Mut eiks se niin mee et yks kevätflussa kuuluu aina sairastaa?

Eilen mä urheilin ja penkkiurheilin. Olin meinaan tossa Vartiovuorenmäellä kattomassa yhtä sprinttisuunnistuskisaa ja moikkaamassa kavereita. Nyt kun kausi alkaa, niin meen kyllä kattoon niin monia kisoja kun vaan on mahollista. Oli se seuraaminenki sen verran mukavaa touhua. Paitsi että sen mäen ylös-alas ravaaminen oli aika rankkaa. Olin tainnu päivällä tehä muutaman kyykyn liikaa kun reidet poltteli siihen malliin.

Tein eilen myös mun perinteiset. Eli nukahdin matolle. Siis tein sitä aina ennen sairastumista. En tiä miks siinä matolla on niin hyvä olla. Vieressä ois kuitenki sänky ja nojatuoli. Mut ei. Mä meen matolle. Siinä vaiheessa kun alko väsyttää niin olin viel tuolilla ja sit varta vasten siirryin siihen lattialle. Niinku miksi?

Tänään alko myös Turkurastikausi. Eli siis kuntosuunnistus. Käpsyttelin  kahen kilsan radan. Meni aika paljon nopeempaa kun viime lauantaina. Tosin maasto oli todella paljon tasasempaa. Nautin kyllä niin paljon siitä et pääsee metsään kartan ja kompassin kanssa. Siinä saa vaan keskittyä olennaiseen eli suunnistamiseen. Ei tarvii paljon muuta aatella. Kunhan jalkoihin muistaa kattella ettei lennä rähmälleen maahan.

Ja hei! Nykyään kävelen jo portaat mun kämppään niinku mun vanhoihin tapoihin kuuluu. Alkuvuoden jouduin aina käyttään hissiä. Nyt meen sillä vaan jos on lisäpainoa kauppakasseista tai muusta. Voitto se on pienikin voitto.

Siirtokuntoon 2017

Vitsi et mulla oli taas hauskaa jonkun mun isän ikäsen miehen seurassa Tyksissä. Siis oikeesti. Se selitti jotain sairaalastooreja söpöllä Tampereen suunnalta peräsin olevalla murteella ja mä käkätin vieressä. Nauroin oikeen kunnolla. Silleen et tuntuu et se nauru lähtee ihan keuhkojen pohjasta asti.

Kuulin kanssa et mitä todennäkösimmin saan vielä toisen kuukauden kuurin tätä samaa lääkettä kolmen viikon päästä tästä päivästä ja sit siitä ehkä noin neljästä kuuteen viikkoo ja ois siirto. Mut tää oli taas sarjassamme ehkäjooluulisinvarmaan -kommentti. Eli en luota vielä. Sen oon nyt jo sisäistäny. Never trust anybody.

Päivän saavutus oli Skanssiin ja takas pyöräily. Ostin käsipainot. Koska nyt alkaa projekti siirtokuntoon 2017. Ois syytä hankkia mun ressukoita lihaksia takasin. Huomas hyvin vastatuulessa. Mä melkeen lähin sen mukana taaksepäin. Itse asiassa pysähdyin yhessä ylämäessä koska oikeesti valuin pyörän kanssa sitä mäkeä alas, haha. Mut muuten meni aika hyvin. Tietty tein kuolemaa joka ylämäessä, mut ajaminen itsessään tuntu normaalilta.

Ps. Pääsen taas kyykystä ylös! En muista kerroinko, mut tossa oli parin viikon tauko, kun en voinu haaveillakkaan sellasesta luksuksesta.

Mitä on tämä positiivisuus?

Sanoisin et eilen oli kevään paras päivä. Siihen on monta syytä. Ensinnäkin heräsin omasta sängystä, omasta kämpästä. Aurinko paisto. Ajoin autoo pitkästä aikaa. Kävin suunnistamassa. Siivosin. Onnistuin ruoanlaitossa ja vietettiin partsakavereiden kanssa venähtänyttä Earth houria.

Olin tosiaan Naantalissa suunnistamassa. En ihan muistanu kotoota lähtiessä et millanen maasto se on, mut päättelin et ei voi olla mäkinen maasto, kun lähtöpaikka on koulun piha. Ai mitenniin ei voi olla? Mistä niin päättelin? Se rata oli meinaan kaikkee muuta kun tasanen. Mietin aina välillä et "oi luoja, ota minut pois jo täältä!", mut niin mä vaan jaksoin tärisevin jaloin ja hakkaavalla sydämellä maaliin asti. Auttelin matkalla eksyneitä ja mietin sellasia reittejä etten kompuroi ja kaadu ton lääkepumpun päälle. Itse asiassa funtsin et voisin perustaa sellasen palvelun et kierrän sen kahen kilsan radan tosi hitaasti ja kaikki ketä on hukassa voi tulla kysymään sijaintiaan multa. Sen verran eilen jeesin niitä kanssasuunnistajia.

Otin riskin ja lupasin leipoo suolasta meijän Earth hour syöminkeihin. Oon surullisen kuuluisa mun ruoanlaittotaidoista. Mut musta tuntuu et nyt on tähdet muuttanu järjestystä taivaalla, kun munkin ruoat on alkanu lähiaikoina onnistua. Ja niin onnas tääkin piirakka. Jos ei puhuta siitä valmistusvaiheesta, kun päätin testata mikrossa et onks taikina hyvää. Lopputuloksena tästä testistä mikro savutti mustaa savua ja taikinakikkare liekehti siellä sisällä. Ja koko kämppä haisi palaneelta. Onneks mun palohälytin ei toimi. Muuten olis sekin huutanu. Ja onneks oon tottunu tällasiin katastrofeihin kun oon kuitenki eläny itteni kanssa sen kakskyt yks vuotta. Eikä tää oo eka kerta. Eikä varmasti viimenenkään.

Joskus mainitsin et elämä alkaa kesän jälkeen. Olin ihan väärässä. Niin väärässä kun voi ihminen olla. Elämä on nyt, ja se alko mun osalta 15.3.1996. Mulla on niin positiivinen olo. Jos en asuis yksin niin oisin varmasti tentannu kaikki siinä kyseisessä huushollissa asuvat sen varalta et joku ois piilottanu jotain mielialalääkkeitä mun aamukahviin. Sellanen olo mulla meinaan on. Ja ollu siitä lähtien kun saavuin mun yksiöön.

Enää en epäile että oonko masentunu. Koska; hell no, en ole!  Oon päässy sen ajatuksen yli et jos kuolen. Ei sitä kannata ajatella. Jos elää niin et epäilee seuraavan päivän olemassaoloaan koko ajan niin on aika tuskasta, voin kokemuksesta kertoo. Onneks tajusin sen sentään parin kuukauden jälkeen (hieno homma Hermanni). Nyt suunnittelen tulevaa ja nautin hetkestä. Mitä sitten jos oon suunnitellu jotai vuoteen 2020 ja oonki kuollu, haittaks se? No piru vie ei haittaa. Sit en vaan tee sitä. Ei sen kummenpaa. Vaikee selittää, mut ihan ku joku ois napsauttanu mun aivot taas kunnolla päälle sillä sekunnilla ku astuin mun omaan kämppään. Vähän ne jo kyllä sitä ennen vilautteli järkeviä ajatuksia. Mut nyt siellä ei muuta ookkaan (not).

Hassua kun mulle aina henkisesti vaikeissa tilanteissa käy sellasia ihmeellisiä hetkiä et tajuun jotain tosi olennaista ja sit elämä helpottaa kertaheitolla. Välillä se tulee päivän päästä, välillä kuukausien mut aina se tulee. Jännä juttu. Se ei niinku mee silleen vähitellen paremmaks vaan yhtäkkii naks ja hommat on kuosissa. Sopii mun luonteelle.

Sinisillä laitteilla

Heräsin tänään kietoutuneen tohon lääkeletkuun. Menin illalla nukkumaan mahalleen, jollon se letku oli mun vatsan alla. Olin sit ilmeisesti yöllä kääntyny siitä ensin selälleen ja sitten vielä mahalleen. Niin, että letku oli puoltoista kertaa mun ympäri. Hiukkasen funtsin et kuka mut on sitonu ja mihin ku heräsin.

Aamupäivällä annoin sen skypehaastattelun Demiin. Lehden kesäkuun numerossa tulee olemaan juttua meikäläisestä. Tervemenoa ostamaan Demi sillon siis jos mun vuodatukset kiinnostaa!

Tyksistäkin soiteltiin. Ei ollu olkapäässä mitään. Niin, mähän sanoin. Kyllä mä nyt tunnen jos paitaa pois ottaessa joku vaan loksahtaa kohdalleen ja käsi toimii ku unelma. Ei sitä sillon tartte enää ihmetellä. Ois tehny mieli sanoo sellasella voittajaäänellä et "I told you yesterday", mut tyydyin olemaan tyytyväinen siihen et sekin probleema on nyt ohi. 

Iltapäiväks olin suunnitellu itelleni ohjelmanumeron. Kävelyn kupittaan sinisille laitteille ja takas. Ja tietenki pientä lihaskuntoa paikanpäällä. Oon aina miettiny et mikä vika niissä ulkokuntosalejen laitteissa on kun ei mikään tunnu missään. Et missä ne vastukset oikeen on. Tänään mä kuitenkin kiitin luojaa ja laitteiden valmistajaa siitä et niissä ei ollu yhtään enempää vastusta. Just sopivan rankkaa touhua kun teki muutaman sarjan. Voin kyllä tosi lämpimästi suositella sellaselle, jonka peruskunto on jostain syystä laskenu. Lisäks ne on ulkona, et vaikka ois infektioaltis, niin sinne voi mennä. Eikä niissä oikeestaan koskaan oo ketään muuta. Ihan rauhassa saa polvet tutista ja kädet täristä. Syöpäsairaan urheiluhullun unelma sanoisin.

Illalla vielä tiedossa Sohvaperunat. Niin tyhmä ohjelma et se on jo hauska. Suosittelen kattomaan. Onhan se jonkun palkinnonkin saanu. 

Mä elän

Nyt on pari yötä ja pari päivää takana omassa kämpässä. Oon saanu aikaseks enemmän ku koko kahtena ja puolena kuukautena porukoilla. Ihanaa ku on käytössä kaikki omat vaatteet ja kamat muutenkin. En oo koko ajan retkellä kassialmana.

Mulla on sellanen olo et voisin heikommassakin hapessa pärjätä hyvin täällä. Kun sairaala on ihan vieressä ja äiti on luvannu jeesii kaupassakäynnin kanssa jos tulee ongelmia. Tuntuu et pystyn elämään paljon paremmin ku saan olla kotona. Tai siis kyllähän mä hengissä pysyn porukoilla mut nyt mä elän.

Eilen kävin morjenstamassa suunnistus- ja partiokamuja tossa suurtorilla. Ite en menny radalle, kun jalat on koko ajan hapoilla muutenkin. Mut oli niin ihanaa nähä kavereita! Jotenkin mulla on kynnys nähdä ihmisiä kaljuna. Se eka kerta kun ne näkee mut ilman hiuksia on paha. Mut sit jos ne on nähny mut jo kaljuna niin mulla ei oo mitään henkistä lukkoa enää. Hassua. Nyt pitäis vaan nähä mahollisimman moni sen ekan kerran, niin pääsis tästäkin henkisestä ongelmasta eroon.

Ja hei, mun olkapääkin on taas kunnossa! Pari päivää sitten kun koitin ottaa mun paitaa pois, olkapäässä tapahtu jotain ja yhtäkkiä siinä ei ollukkaan enää mitään liikkumisongelmaa. Se nousee ylös ihan niinku aiemmin. Koitin sitten tänään Tyksissä välttää magneettikuvan näyttämällä liikeratoja. Ei onnistunu. Ne halus silti tarkistaa et näkyykö siellä jotain. No, pääsin sitten ekaa kertaa magneettikuvaukseen. Ja olinkin siellä sitten koko rahan edestä. Kuvauksen piti kestää kymmenisen minsaa, mut olinkin jyskyttävässä putkessa nelkytviis minsaa. Mietiskelin siinä sitten et jos elopainoa olis paljon, niin vois olla aika tuskaset paikat siellä ohuessa putkilossa. Kun ei se mitään herkkua nytkään ollut.

Pääsin kans moikkaamaan mun kaveria joka just nyt on siirrossa Tyksissä. Se on kyl aina niin pirteen näkönen, ihan sama onks sitä sädetetty vai onks se just saanu uudet solut. Ihme muikkeli. Siltä oli lähössä taas päästä sänki ja se oli nyppiny sitä sellaseeks et sen pää näytti leppäkertulta. Naurettiin sitä sitten ihan huolella ja yks hoitaja halus siitä kuvankin. Et sen voi jakaa jossain niiden facebookissa. Haha. Heitettiin muutenkin siinä kolmestaan sellasta settiä et mietin hetken et jos mä nyt kuolen nauruun niin suutun. Koska on tässä vakavampikin syy mihin kuolla. Tarjouduin muun muassa mennä pesettämään mun supiksen hanoja "sinne teijän isoon hoitajakansliaan". Hoitaja repes ihan täysin ja sano et jos vaikka mentäs toimenpidehuoneeseen. Siina vaiheessa vasta tajusin et mitä olinkaan vastannu. Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Näin iltasella mun koulukaveria. Tai no ystävä se kyllä on. Käytiin Tiirikkalassa kahvilla ja päiviteltiin kuulumiset puolin ja toisin. Kerrankin mulla oli jalassa jotain muuta kun lökärit. Ja yläosana muuta kun college. Itseasiassa mun paidasta roikku vielä hintalappu, kertoo jotain sen käyttämisaktiivisuudesta viimeaikoina, heh.

Lopuks mainittakoon vielä, et kokkaus on sujunu aika hyvin. Lopputulokset on hiponu vähintään michelintasoa, mut itse kokkaaminen on ollu aikamoinen farssi. Tähän mennessä oon kaatanu suolapussin lattialle, kookosmaidon pöydälle ja lämmittäny tyhjää levyä. Mitäköhän ens kerralla?

Arvatkaa missä

Tää on pieni paikka. Jääkaappi on aika tyhjä. Vielä on siistiä. Nojatuoli tuoksuu uudelta. Naapurista kuuluu koiran ääniä. Niin. Arvatkaa, missä oon? No mun omassa kodissa! Aah mitä luksusta.

Tänään tuli vaan sellanen olo et se on morjes. En jaksa enää vaihdella sohvaa millä makaan. Äiti, iskä, äiti, iskä. Halusin omaan kotiin ja omaan rauhaan. Mun oman elämän takasin. Ees hetkeks. Ees vähän vajaana. Mut kumminkin. Ja sit mä päätin et tuun kotiin. Kun olo on kerran aika jees. Tai ainakin sen verran jees et pärjään täällä hyvin. Ja niin mä tulin. Ja täällä mä nyt oon. Tekis mieli sanoa viel et tänne mä jään, mut ainakin siirron ajaks täytyy palata sairaalaan.

Kävin kanssa mun superhyvän ystävän luona. Tehtiin tortilloja ja tuhottiin 1,5 litraa limpparia. Onneks oon lihiksellä. Oli ihanaa jutskailla ja nauraa niin et tuli posket kipeeks. Niin ja purkaa turhautumista. Onneks on ystäviä.

Huomenna hoidan mun partiohommat, mut tänään nautin tästä hetkestä, täydellisyyttä hipovasta hetkestä.

Perushuoltoa

Viikon toinen perushuolto sairaalassa, check! Patterit ja kasetti vaihdettu, supis pesty, hanat huuhdeltu, kuulumiset kerrottu. Varattiin olkapäälle kans magneettikuva. Kun ei lääkärit osaa sanoo mikä siinä on. Ite en veikkaa mitään vakavaa kun se on kuitenki koko ajan menny paremmaks. Liikeradat isontunu ja kipu vähentyny.

Eilen sain haastattelupyynnön Demi -lehteen. Cool. Pääsen teinilehteen kertomaan mun kokemuksista. Toivotaan et siitä on jollekin hyötyä. Jos joku vaiks painii vähän samanlaisten aatosten kanssa tai jos jonkun kaveri on pitkäaikaissairas. Ja sit mulla on se juttu lääkärilehteen kesken. Enää puuttuu vika kappale. Tai no vikat kappaleet. Hassua, miten oon mun blogin kautta pongahtanu tällaseen suosioon. Enpä ois uskonu sillon ku ekaa kertaa googletin "blogger ohjeet" ja päätin tehä blogin.

Mun veriarvot oli tänään ihan super. Voisin niitten puolesta elää ihan normielämää. Ainoo vaan et lääkärit vähän tyrmäili mun ideoita muun muassa sushin syömisestä. Pitää kuulemma aatella siirtoa. Ei saa mielellään tulla kipeeks ennen sitä. No mä sit aattelen. Ihan ku en muuten aattelis.

Jalat on ihan loppu. Ne ei tahdo palautua viikon makaamisesta. Hb:kin on hyvä, mut en silti jaksa kävellä pitkään, nopeesti tai mäkistä maastoa. Syke on levossakin 120 mut en tiiä mistä se johtuu. Ehkä lääkkeistä. Tai no kyllä, lääkkeistä.

"Kaikkee vaa ja paljo"

Oli hoitajan kommentti kun söin hampurilaista ja sanoin et tuokaa sit iltapalaks paljon hedelmäsalaattia. Edellisenä päivänä olin kysyny et saaks enemmän ku yhen siivun kotijuustoa iltapalan kanssa. No, sainhan mä. Neljä siivua.

Tosta taitaa muutenkin tulla mun motto. Se pätee niin moneen asiaan. Eilen ja tänään kävin piiitkästä aikaa shoppailemassa. Sain aika hyvin törsättyä rahaa vaatteisiin. Mut kyllä ne piristikin. Nyt kun on viimeset kaks ja puol kuukautta kulkenu samoissa housuissa ja parin huopparin voimin, niin uudet vaatteet tuntu entistä ihmeellisemmiltä. Kaupassa olikin sellanen olo, et vois tyhjentää sen oikeestaan kokonaan. Päädyin kuitenkin vaan sellasiin rentoihin ja mukaviin vaatteisiin.

Kaikkee vaa ja paljo pätee myös lääkkeisiin ja hoitoihin. Ja kommelluksiin. Tänään taas todistettiin mun tuuria. Tähän kipupumppuun vaihdetaan paristot siis kaks kertaa viikossa sairaalassa ja kaikki on mulle sanonu et ei ne kotona lopu mut jos nyt sellanen ihme kävis niin vaihda sit paristot. No, luotin siihen ja jätin varaparistot jonnekin laukun pohjalle. Mut kuinka ollakaan just kun toteutettiin meijän luovuuspuuskaa savitöillä mun pikkusiskon kanssa tää yks sankari päätti alottaa shown. Jäätävä piippaus alko taas out of nowhere. Battery level low, eikä taaskaan mitään reaktiota mun hiljentämisyrityksiin. Siinä sit huutelin pikkusiskon ettimään paristoja ja ite aloin irrottaa laitetta tosta laukusta. Pienen härdellin jälkeen löyty sopivat patterit ja sain taas lääkkeen virtaamaan. Lopputuloksena oli aivan savinen lääkelaukku. Enhän mä tajunnu käsiä missään vaiheessa pestä. Hups. Parasta on kyllä ehkä se, et hoitajat käsittelee aina tota hanskat kädessä ja meikä heittelee konetta kädet savesta roiskuen. No, kukin tyylillään.

Naureskelua ja lyhyitä yöunia

Alotinkin aamun varhaseen. Heräsin meinaan ennen kahta, enkä nukkunu sit silmäystäkään sen jälkeen. Enkä mitenkään turhan ajoissa menny nukkumaan. Unettomuus taitaakin olla mun seuraava ongelma. No, mut kyllä se uni sieltä joskus vielä tulee.

Jotenki mulla on tosi positiivinen yleisfiilis. Jalat kyllä tuntu taas tänään sairaalalle kävellessä ihan vierailta. Kenenköhän koivet mulla on? No anyway, en sairaalalla saanu pidettyä pokkaa koko päivänä oikeen kunnolla. Ainakaan sen jälkeen mitä tapahtu kun kaivoin mun kuulokkeita laukusta: tää kipupumppu millä sitä lääkettä muhun koko ajan menee, niin meni jotenkin täysin sekasin ja alko piipittään ihan täysillä. Sit vaan painelin kaikkia namiskoja ja nappuloita mitä siinä oli mut mikään ei reagoinu mitenkään. Syöksyin siitä sitten piipitellen kanslialle, jossa vähintään neljä hoitajaa koitti hiljentää ja korjata sitä laitetta. Ja mä letkun päässä koirana. Ei ollu yhtään kiusallista seistä siellä hoitajien kanslian keskellä ja pitää jäätävää ääntä. Varsinkaan, kun hihitin koko ajan. En tiä mikä muhun menee, mut kun on kiusallista niin alan melkeen poikkeuksetta nauraa. No, toisaalta se on mun normaali reaktio melkeen mihin vaan asiaan. Ainakin väsyneenä.

Sain sitte kokonaan uuden pumpun ja vanha meni huoltoon. En yhtään ihmettele, et miks just mulle kävi näin. Mut onni onnettomuudessa, olin sairaalassa ja sain ajoissa uuden pumpun. Jos olis yli kaks tuntia kulunu ilman lääkettä, niin oltais kuulemma saatu alottaa koko kuuri alusta. Jippii.. Luojan kiitos niin ei käyny!

Illan ratoks olkapääkipu paheni. Ja huolella. Nyt se vihloo aikas ikävästi. Vitsi kun tietäis et miks. Osais välttää oikeita asioita. No, täytyy maanantaina tyksissä taas mainita asiasta. Mietinkin jo päivällä et mitäköhän seuraavaks ongelmaks tulee, siis nukkumisen lisäks. Nyt näyttäis tää vasen olkapää ja kyki potentiaaliselta ongelmapesäkkeeltä.

Nyt kylmäpussi olkapäälle ja panadolia naamaan!

Forever 21

Tänään tapahtu vaikka mitä. Tai no pikkujuttuja mut isoja mulle:

1. Kahvi maistui hyvälle ilman maitoa (tälleen oli viimeks 4.1)
2. Sain rintsikat päälle ekaa kertaa yli viikkoon, yeah naisellisuuteni palaa pätkittäin
3. Sain ängettyä oman paidan päälle
4. Kävely ei tunnu enää hoipertelulta, okei portaat ihan pikkusen mut silti
5. En jäätynyt koko aamupäivää nurkkajumalana sohvalla, niinkun yleensä
6. Suunnittelin elämää yli päivän päähän
7. Kävin huonekalukaupassa ja ostin nojatuolin (viimeks ihmisten ilmoilla ennen 4.1)
8. Kaivoin mun tekotukan eli turren eli peruukin laatikonpohjalta ja se olikin aika jees
9. Paketoin mun lääkepumpun piiloon minikånkeniin
10. Söin sikahyvää ruokaa mut kuvassa se näyttää ulostelajitelmalta

Sanoisin et hyvä synttäripäivä. Oli kiva täyttää 21, toivottavasti on kans kiva olla tän ikänen!

Se on "hemma", ei "i hem"

Oon kotona, K-O-T-O-N-A. Jee. Vielä kun vois nauraa, yskiä, aivastella ja kulkee ilman kylkipistosta. No, kaikkee saa haluta mut aina ei saa kaikkee mitä haluu. Siispä nautin nyt siitä, et oon kotona eikä mulla oo paha olo.

Osastolta häivyin tänään sen siliän tien ku lääkäri tuli sanoon et saa mennä. Tai oikeestaan se kysys et mitä mä siellä enää mitään tein. Et kandeis lähtee ennen ku saan noron. Se siis saavutti nyt myös heman osaston. Ei hyvä.

Mulla on huomenna synttärit. Täytän kakskyt yks. Ihan kiva, mut taidan juhlii myöhemmin. Sain kyllä mun yheltä parhaalta ystävältä ihanan paidan. Sellasen mis lukee #nomakeupday. Ainoo vaan et en saa sitä nyt päälle, kun vasen käsi ja kylki ei oikeen toimi. Mut ihana paita se on!

Luulin viimevuonna et mun synttäripäivä oli karsein mitä ihmisellä voi olla. Aamulla oli saksan tentti, minkä luntin läpi. Lounaalla sentään käytiin iskän kanssa. Sit lähin sellaseen työhaastatteluun, mitä paikkaa en ees  halunnu ja eksyin matkalla. Sieltä suoraan menin hoitamaan yhtä farssiksi muodostunutta partiojuttua, josta kiirehdinkin Kupittaan hallille 2000 metrin testijuoksuun. Ei paljon synttäreiltä tuntunu se päivä. Katotaan mikä fiilis huomenna. Mun private-kokki aka iskä lupas ainakin laittaa kampasimpukoita. Nam.

Kun kipu loppuu

Uskoin jo melkeen ettei tätä päivää tuu. Päivää, jollon dreeni otetaan pois. Mut se tuli, ja nyt oon niin onnellinen, ettei mitkään asteikot riitä tätä mun fiilistä kuvaamaan.

Aamulla käväsin röntgenissä kuvauttaumassa sen ilmarinnan. Mulla alkaa olla tuttuja sielläkin jo. Yks hoitaja tuli varta vasten moikkaamaan kun kuuli et oon tulossa kuvattavaks. Se on kyl nähny mun kaikki vaiheet tän ilmarinnan kanssa. Sen kerran kun makasin sängyssä itku silmässä, enkä pystyny puhumaan ja sen kerran kun tulin pyörätuolilla hoitajan kanssa myöhään illalla. Ja nyt tän kerran kun kuva saatiin taas otettua seisten. Ja pari muuta tuskasta reissua.

Toi putki lähti tosiaan tänään. Se oli semmonen ehkä mun etusormen paksunen tai vähän ohkasempi ja meni tosiaan tosta ylhäältä kyljestä sisään. Kun kehkokuva kerran näytti tarpeeks hyvältä, niin kirurgi tuli ja repäs sen pois. Sillä oli mukana ehkä kolme opiskelijaa, pari hoitajaa ja meidän osaston lääkäri. Voin kertoo et oli toikin sellanen toimenpide, mitä en haluu enää kokee uusiks. Vaiks kestikin lyhyen aikaa. Mut se fiilis kun tunnet et sellasta paksua letkua vedetään sun sisällä ja jokanen sisuskalu minkä omistat pistää vastaan minkä kerkee, niin ei oo mukava.

Mun piti siis vaan maata kyljellään, hengittää kerran sisään ja sit ku puhaltaisin ulos, niin letku vedettäis pois. Kuulostaa yksinkertaselta, mut taisin olla hiukan paniikissa kumminkin kun en muistanu et mites sitä henkee oikeen vedettiinkään sisään, ja jouduin sanoon et ootas hetki ku mietin et miten hengitetään.

Koko tän touhun jälkeen jäin tunniks makaamaan tasan siihen asentoon mihin ne mut jätti. En uskaltanu liikahtaa mihinkään. Jotenki pelkäsin et se kipu ei ookkaan poissa. Tai et jotain on menny pieleen. Sit vähitellen nostin sängyn päätyä ja palasin astetta mukavanmpaan arkeen. Sattuuhan toi vielä, tietenkin. Koko kylki laastarin alla. Aina kun nousee ylös, niin kirvelee ja muuta pientä. Mut kyllä nyt ollaan jo tosi reilusti voiton puolella.

Jos kaikki menee hyvin, voin päästä huomenna kotiin. Vähän eri kunnossa ku mitä etukäteen aattelin. Aikalailla toipilaana, mut kehityskelposena potilaana kumminkin. Kävely muistuttaa tällä hetkellä hattivattien vaappumista ilmapuntarin luo. Ja liikkuminen muutenkin eläkeläiskerholaisten tasoa. Tai oikeestaan huonompaa. Nykyajan mammat ja papat on keskimäärin yllättävän nopeita.

Sängyn ja kipujen vanki

Ilmarinnan osalta tilanne näyttää melko positiiviselta. Ilmapussi on pienentyny huomattavasti, eikä mun keuhkot oo enää liiskaantuneena. Saan henkeä ja pystyn melkeen käymään vessassa. Jos noi loputkin ilmat saadaan maanantaihin mennessä pois, niin sitten voitais irrottaa toi letku musta ja ehkä tiistaina voisin päästä kotiin. Ehkä.

Mut nyt mulla on uus ongelma. Sellanen pistävä kipu vasemman rinnan alla. Hoitajien mukaan se on jotain lihasperästä ja siihen itekkin uskon. Mut sekin on ihan tajutonta se vihlonta minkä sekin aiheuttaa. Tänään kun ihan rennosti vaihdetiin laastaria siitä sen imuputken eli dreenin reiän päältä, niin tää rintakipu tuli niin kovana ja ihan ythtäkkiä yllättäen, että en kerenny kuiskata muuta kun et tarviin kipulääkettä ja sit vaan kohos kyyneleet silmiin kun se sattu niin järjettömästi. En käsitä, miks ei voi sattua siedettävästi? Miks aina pitää tyyliin tajun lähteä kun sattuu niin paljon? Tän kivun lisäks en tunne kunnolla mun vasenta rintaa, enkä pysty nostamaan vasenta kättä. Erikoista sanoisin.

Oon pian viikon maannu tässä sängyssä. En pysty liikkumaan oikeestaan ees vessaan. Mun kyljet ja vatsa on kipeet ja jaloissa ei oo yhtään voimaa. Oon käytännössä sidottu sänkyyn ja muitten apuun. Esimerkiks valojen sammuttaminen veis multa varmaan kymmenisen minuttia, kun ensin pitäis nostaa sängyn pääty hitaasti ylös. Sitten ponnistaa ite istumaan ilman tukea ja haukkoa hetki happea siinä sängyllä ja totutella muuttuneeseen asentoon. Sen jälkeen ottaa toi dreeni ja siihen kuuluva kasetti (johon kertyy verta ja ilmaa letkua pitkin) käteen ja toiseen käteen tippateline. Ja lopulta laahustaa valokatkasijalle ja painaa valot pois ja sitten taas sama rumba takasin sänkyyn. Tuntuu niin ylivoimaselta. Onneks täällä saa olla just niin kipee kun on. Kukaan ei oleta et teen yhtään enempää mihin kivut antaa myöden.

Mut hyvä puoli tässä mun mielestä on se, etten oo kerenny miettiä hetkeäkään leukemiaa, kun kivut vie ajatukset muualle. Vähän niinkun hermolomaa. Vaiks olishan sitä hermolomaa voinu mukavamminkin vietttää. Tänäänkin ois ollu aivan upee keli. Onneks on sentään iso ikkuna mistä näkee ulos. Ja pikkusisko oli kuvannu kotipihaa ja laitto mulle videon. Siitä tuli niin hyvä mieli. Ihan ku ois ite ollu ulkona.

Kaikesta huolimatta mun yleisfiilis on hyvä. Tai siis ettei oo yhtään masis oli. Ärsyttää vaan kun melkeen kaikki kuvittelee et iken sen takia et oon surullinen tai jännitän. Ja sit ne voivottelee ja silittää jalkoja (miksi?). Mutta kun mä en itke sen takia et mua harmittais olla täällä kivuissa, tai et mua pelottais joku toimenpide. Ei, en sen takia. Mä itken tasan yhen jutun vuoks ja se on kipu. Laitoshuoltajakin kysy et onks parempi fiilis kun eilen? En kuulemma näyttäny niin maani myyneeltä kun eilen. Vastasin vaan etten kyllä itkeny sillon siks et oisin ollu surullinen. En vaan pystyny korjaamaan sen väärää olettamaa tilanteen päällä ollessa, koska en saanu kivuilta henkee kunnolla ja puhuminen ois vieny ne vähätkin hapet, jota koitin haukkoa kyynelten lomasta.

Loppuun vielä kevennys. Tää tapahtu pari yötä sitten. Heräsin johonkin. Varmaan kipuun. Päätin ootella hetken et jos menis itellään ohi tai kun vähän nostaa sängynpäätyä. No, ylläripylläri ei menny. Mut sit ku huomasin ettei muuten auta oottaminen niin en löytäny hoitajakutsua mistään. Koitin kopeloida sängynlaitaa ja pöytää sen verran mitä kivuilta pystyin mut ei löytyny. Isku jo pikkusen hätä, kun huomasin etten pääse sängystä kipujen takia ylös ettimään, enkä jaksa huutaakaan niin et joku kuulis. Mut sit mulla välähti: otin mun puhelimen ja soitin osastolle. Sanoin vaan et oon Karoliina kolosesta ja tartten kipulääkettä. Ja sitä myös sain. Ja hoitajat oli kuulemma nauranu tota temppua vedet silmissä koko loppuyön. Eilen mulle naureskeltiin, kun olin just vaihtamassa vaatteita kun yököt marssi sisään. Siinä rintakehä paljaana tippatelineen vieressä näytin kuulemma stripparilta. Et osaan mä täälläkin pelleillä, vahingossa. Ja ehkä myös vähän tahallaan.

Kivuliaita päiviä takana

Mulla ois ollu eilen niin paljon kerrottavaa tänne blogin puolelle. Ja moni kaipaskin tietoja. Ei vaan fyysiset kivut antaneet myöden kirjoitella. No, tänään on onneks päivä uus.

Eilen aamulla otetussa röntgenkuvassa näky taas, että se ilmapussi oli suurentunu ja toinen kehko oli painunu lyttyyn, josta seuras mulle todella kovat kylki-ja rintakivut. Ja nyt kun mä sanon et todella kovat, niin tarkotan myös sitä. Mulla on korkee kipukynnys ja kestän yleensä melkeen mitä vaan, mut nää oli aivan toista luokkaa. Kun jokanen hengenveto riipii vihloen kyljessä, rinnassa ja olkapäässä ja tuntuu et happi ei riitä, niin siitä ei oo itku kaukana. Siks oonkin pari viimepäivää itkeny melkeen hysteerisesti aina kun oon tienny et kohta tehdään joku toimenpide. Itku ei toki auta asiaa, mut jossain kohtaa kun kipu ylittää tietyn rajan, niin ei rationaalisuudella oo mitään merkitystä. Pelkäsin ettei kukaan saa kipua pois. Et se vaan pahenee ja pahenee. Kipulääkkeetkään ei enää tehonnu tossa vaiheessa.

Tän päivän olon ja mun kupujen pelstukseks koitu joku sydän/keuhkokääläri, joka otti sitä putkea joku 10cm pois mun sisältä. Se saatto kuulemma painaa hermoa ja siks toi poisvetäminen autto. Huomenna saan ehkä koko putken pois. Jos ilma on kaikki poissa.

Se mun täytyy vaan sanoa, et vaikka oon itkeny kun pikkulapsi ja pelänny kaikkee mahollista, niin kaikki on ollu tosi ymmärtäväisiä mua kohtaan. Kukaan ei oo kettuillu tai huutanu, vaikka mun käytös ei aikuista vastannutkaan. Kyllä sitä tuntee olevansa turvassa ja hyvässä hoidossa täällä.

Tällä hetkellä väsyttää ihan kamalasti. Oon nyt pian kolme päivää syöny kipulääkkeitä tauotta. Johtuu varmaan siitä. Vähän myös päässä heittää, veikkaan et syy on sama. Nyt vaan takasin untenmaille!

Ilmarinta

Eilinen ei menny ihan niinku Strömsössä. Ensin mut roudattiin kiireellä sinne supista vaihtamaan tulehdusriskin takia ja sitten illalla röntgenissä tajuttiin, että ne mun rinta- ja kylkikivut johtukin ilmarinnasta. Supiksen laitossa oli siis joku menny vähäsen mönkään ja keuhkojen ulkopuolelle oli tullu ilmapussi, joka paino ja painaa edelleen niitä melkosen kivuliaasti. Seisominen, makaaminen ja asennon vaihtaminen sattuu ihan kiitettävästi.

Yö meni oikeestaan aamua ootellessa. Kipulääkettä pyysin kahen tunnin välein mut jouduin niistä huolimatta nukkumaan puoli-istuvassa asennossa, kun makuuasennossa kivut oli sietämättömät. Tai no en mä kyllä oikeestaan juurikaan nukkunu kun lisäks mitattiin verenpainetta ja happisaturaatiota parin tunnin välein. Koita siinä sit torkkua. Ei kauheen hyvin onnannu.

Se ilmapussi on kuulemma kasvanu eilisestä kolminkertaseks, mut koska en ollu ollu aamulla syömättä ja trombbarit oli aika matalat, niin sitä ei voitu tyhjentää sitä ilmaa sieltä. Kukaan ei siis kertonu ettei saa syödä ja aamupala tuotiin suoraan nokan eteen. Huomenna katotaan kuulemma tilannetta uusiks. Toi ilmamäärä voi lähtee pois myös itestään, kun sitä on kuulemma niin vähän. Mut jos ei lähe niin sit se poistetaan.

Tän päivän oon nukkunu melkeen kokonaan. Siis sen mitä oon lääkkeiden napsimiselta ja syömiseltä kerenny. Ehkä tää jäätävä väsymys on jotain noiden kipulääkkeiden ja huonosti nukuttujen öiden sivuvaikutusta.

Alkuillasta päätettiin kanssa laittaa mulle happiviikset. Niiden pitäis jollain lailla edesauttaa sen ilman poistumista ja vähentää kipua. Vielä en oo suurempaa eroa huomannu. Nyt toivon vaan, et ens yö menee mukavammin ja et huomenna selkii mihin suuntaan toveri ilmarinta on kehittynyt.

Päivän positiivinen on se, etten oo huomannu ainakaan mitään merkittäviä sivuvaikutuksia tossa mun uudessa lääkkeessä. Mitä nyt pari kertaa meinasin yrjötä. Tiettekö kun just ennen oksennusta alkaa tulla sylkeä ihan sikana suuhun ja sellanen kylmähiki pukkaa. No mulle kävi tänään kaks kertaa justiinsa silleen ja molemmat ihan yhtäkkiä. Ei ollu ees mitenkään paha olo ennen niitä. Mut onneks selvisin vaan nieleskelemällä ja maisemien katselulla noista kerroista. Huh.

Joko saa mennä nukkumaan?

Kaulapussi olikin olkalaukku

Tänään se tapahtu. Pääsin sisään osastolle. Ja uus kuuri alko. Johan tässä on melkeen kuukaus sompailtukin sen asian suhteen. Olo on vähintääkin helpottunu, kun asiat menee eteenpäin. Mutta eipä tällä(kään) kertaa vältytty kommelluksilta. Yks hoitaja huikkaskin, et millon mulla ois menny joku juttu suunnitelmien mukaan. Niimpä. En muista.

Kaikki siis alko jo perjantaina, kun olin täällä osastolla päiväkäynnillä. Yks hoitaja pesi ton supiksen alueen, niinkun pitikin. Huomasin jo siinä pestessä, et kirvelee jonkun verran kun sitä desinfiointiainetta meni teipin alla olleelle iholle. Sitten viikonlopun aikana yks kulma tosta teippihässäkästä alko kuumottaa, kirvellä ja punottaa. Tänään sit mainitsin asiasta hoitajille ja lääkärille. Eipä siinä. Kukaan ei oikeen sanonu juuta eikä jaata.

Mut sit yhtäkkiä, ihan out of nowhere, just kun yks hoitaja oli laittamassa kortisonia mulle sinne kanyyliin, niin lääkäri pärähtää paikalle ja sanoo et se olis nyt semmonen juttu et kortisoni säilöön ja mä lähen kiireellisenä alakertaan hankkimaan itelleni uuden kanyylin. Ja niin sitä sit mentiin hetken päästä viimesetkin hiuksentyngät sojossa. Lopputuloksena oli aika raisun näkönen rintakehä, ihan oudosti laitettu supis ja vasemman olkapään ja kyljen pistävä kipu. Siis ne hanat menee suoraan mun kainaloon. Mikäköhän oli ajatuksena, kun tätä supista aseteltiin? Ei ainakaan käytännöllisyys.

Olkapään ja kyljen kipu pahenee aina liikkuessa. Muuten se on melkeen siedettävää. Vähän pelottaa et jos se johtuu tästä lääkkeestä ja jos se joudutaan lopettaan. Toivottavasti olis vaan joku ohimenevä lihaskramppi. Harmittaa vaan kun oisin tänäänkin jaksanu käpsytellä osastoa ympäri vaikka sata kertaa, mut kylki ja olkapää sattu niin paljon et jouduin aika pian palaamaan huoneeseen.

Ja muuten, se kaulapussi olikin tollanen ehkä noin minuutin välein ääntä pitävä olkalaukku. Pitää varmaan pyytää korvatulpat yöks. Toi on meinaan just niin tihee ääni, ettei kerkee nukahtaa niitten välillä.

Panadolin tehoa odotellen

Ajatuksia

Oon aatellu viimeaikoina kaikenlaista. Muun muassa sellasta et sit kun oon terve, niin järkkäisin jonkun hyväntekeväisyystapahtuman tai jonkun, ja sitte lahjoittaisin ne tuotot tonne osastolle. Pitäis kyllä ehkä ekana selvittää et miten toi niinkun käytännössä onnistuu kun en mä yksityishenkilönä voi oikeen rahaa alkaa keräämään. Jos niin teen, ni yhtäkkiä huomaankin et istun jossain vankilassa ja rahat meni sen siliän tien. Heippa vaan.

Haluisin kerätä kans lastenosastolle rahaa, mut täytyy kattoa mitä saan aikaseks. Lapsilla on kyllä ilmeisesti enemmän kaikkia kummeja ja muuta tukitoimintaa, mikä on ihan ymmärrettävää. Mut oon aatellu, et tuolla aikuisten puolella sairastaa joidenkin lasten vanhempia. Jonkun äiti tai jonkun isä on siellä vakavasti sairaana. Siks haluisin auttaa myös aikuisia potilaita. Musta tuntuu et ne välillä unohdetaan.

Eilen multa kysyttiin et haluisinko kirjottaa lääkärilehteen potilaan näkökulmasta. Siellä on ilmeisesti sellanen palsta mihin potilaat saa kirjottaa. Ihan siistiä päästä kertomaan omista ajatuksista ja raapustamaan juttua potilaan näkökulmasta.Toivottavasti mun jutut kiinnostaa. Ettei oo sitten ihan floppi.

Palauttelin tänään lentopallotaitoja muistiin muutamaan otteeseen. Pompottelin kivikovaa ja repaleista lentistä pihalla. Aurinko paisto ja maailma haisi koirankakalta. Käsissä tuntu et teki hihalyöntejä parin vuoden tauon jälkeen. Käsivarret helotti vaaleenpunasina vaiks oli toppatakki päällä. Ihan hyvin oli taidot hallussa. Vielä kun sais luvan kanssa nostaa kädet pään yläpuolelle niin olis kiva. Ai vitsi ku kaipaan hikiliikuntaa!

Suattaapi olla, että otan lentiksen messiin osastolle.

Tankkauspäivä

Viime sairaalavisiitin jälkeen oon vaan maannu sohvalla. Lukenu, kattonu hiihtoo ja lääppiny puhelinta. Olo on ollu heikko. Hengästyttäny heti pystyyn noustessa. Olokin on ollu semmonen perus ällö. Vähän huono olo koko ajan.

Tänään kävin Tyksissä toiveena saada vähän punasoluja. Ja kyllähän mä niitä sitten loppujen lopuks sainkin. Vaiks ylilääkäri heittikin aika rankkaa läppää siitä etten mä muka niitä tarttis. Et joku on pärjänny hb arvolla 19, eli kyl mäki pärjäisin. Kiitti vaan luottamuksesta mut taidan jättää väliin tän kokeilun.

Olo on nyt kyllä täysin eri. Heti kävin kävelyllä, eikä tarvinnu pyörtyä kertaakaan tai kärsiä heikotuksesta tai käsittämättömän suuresta sykkeen noususta. Sai vaan kävellä niinkun normaalit ihmiset. Jalkaa toisen eteen ja menoks.

Tyksissä otettiin kanssa luuydinnäyte. Varmaan siks et noi haluu kirjata kaiken ylös musta ja ton lääkkeen toimivuudesta kun se on ihan brand new. Tällä kertaa meni ilman esilääkitystä. Aika turhaa se kyllä onkin. Varsinkin, kun mulla oli pöhnäsempi olo sen jälkeen ilman lääkitystä kun sen kanssa. Mistä lie johtu sekin olotila. Päässä vippas oikeen huolella. Lääkäri kysykin et oonko saanu rauhottavia. Sepä se, ku en ollu. Näyte isessään ei ollu edustava, mut eipä siellä luuytimessä paljon mitään soluja ollukaan. Toivottavasti jotain saatiin irti.

Maanantaina pitäis sitten alkaa se kuukauden kestävä jatkuva tiputus, kääks. En kyllä enää usko mihinkään ennen kun se möhnä valuu tonne mun laskimoon. Niin monta kertaa muuttunu suunnitelmat tässä.

Edit: Tän piti muuten tulla eilen, julkasinkin sen, mut blogger ei ollut yhteistyötuulella.