Tänään herätessä oli vähän pöhnänen olo. Tais siis on mulla oikeestaan melkeen koko päivän vipannu päässä enemmän tai vähemmän. Onneks ei kumminkaan mitenkään erityisen häiritsevästi. Vähän vaan askeleet hapuilee ja on sellanen olo, kun ois ottanu puol pulloa skumppaa. Selkeetä vappumeinikiä siis!
Sain tänään aamulla paria uutta sytostaattia taas suoniin. Nyt siis kun toi suihkulla pois pestävä ihanuus loppui. Tokikaan suihkukäynnit ei vielä loppuneet. Huomisaamuna viimesen kerran oikeen aikatauun mukaan suihkuilemaaan. Ja sitten saakin ite valkata millon sinne pesulle menee.
Huomenna ja ylihuomenna jatkuukin sitten sama kaava, eli näillä samoilla tän päivän myrkyillä mennään. Sit onkin hetken tauko solunsalpaajista ennen siirtoa, joka on siis ens viikon perjantaina eli 5.5.2017. Siirron jälkeen on tiedossa vielä pari todella isoannoksisista sytostaattia. Niitä jännitän tällä hetkellä enkäpä eniten. En oo hirveen hyviä juttuja niistä meinaan kuullu. Kaikenlaista epämukavaa vaivaa saattaa niistäkin tulla. Karseimmat on ilmeisesti huono olo ja superkivuliaat rakkovaivat. Mut ihmiset on onneks yksilöitä, joten saa nähä miten mun kroppa niitä sitten sietää.
Noiden siirron jälkeen saatavien parin sytostaatin jälkeen pitäiskin sit olla solunsalpaajien osalta homma taputeltu. Jee! Mut ei tietenkään noitten kaikkien muiden lääkkeiden osalta, niitä saan popsia vielä hamaan tulevaisuuteen asti. Mut eipä se sit enää toivottavasti tunnu kauheesti missään.
Fiilikset tänään on ollu ehkä hieman väsyneemmät ja huippaavammat kun eilen (vois melkeen syyttä vappua näistä, haha). Mut ei mitenkään dramaattisella tavalla oo olotila laskenu. Aamulla jumppailin pienessä lääkehiprakassa ja iltapäivällä taisin tehä jonkun about puolentoista tunnin kävelylenkin ulkona. En kyllä pahemmin kelloa kattonu, mut heti kun oli lääkkeet tiputeltu ni meikä hilpas ulos ja tavotteena oli olla päivälliseks takasin. Ja tavote onnistu loistavasti. Hyvä minä ja mun kellonaikojen arviointikyvyt!
Pientä väsymystä on ilmassa varmaan sen takia et hemoglobiini on hitaassa laskussa. Muut veriarvot onkin ihan huippuluokkaa. Oon parilta hoitajalta oikeen varmistellu, et tehooks nää mun lääkkeet ollenkaan kun ei olo huonone niin radikaalisti kun olin etukäteen uumoillu. Tässähän ihan hämmentyy. No vastaukseks sain kuulla et kyllä ne sieltä sit jossain vaiheessa rymisee alas. Eli sitä ootellessa sitten vaan. Aapuva sanon minä.
Mutta se on tärkeintä, että edelleen painetaan positiivisin mielin etiäppäin!
Ps. Tää mun huone on muuten ainakin tällä hetkellä ihan ku joku jäääkaappi tai pakastin. Tulee vaan yläasteen bilsanluokka ja sen ilmastoinnin aiheuttama jääkausitunnelma mieleen. Nukun tällä hetkellä öisin neljän peiton alla, ja päivisin hengailen sairaalavaatteiden, villasukkien ja sellasen collegehaalarin kanssa. Miten ihmeessä toi takatalvi pääsi tänne sisällekkin?
sunnuntai 30. huhtikuuta 2017
lauantai 29. huhtikuuta 2017
Hyvin pyyhkii
Tää päivä on kulunut melko samalla kaavalla kun eilinen. Samat lääkkeet samaan aikaan ja melko lailla samat aktiviteetit myös. Huomenna tuleekin sitten taas uusia lääkkeitä kehiin. Saa nähdä millanen olo niistä sitten tulee. Nää kolme ekaa päivää kun on kulunu niin kivuttomasti. Kaikin puolin.
Aamulla selvis muuten mistä mun lyhyehköt yöunet, kirkkaan punaset kasvot ja jäätävä nälkä johtuu. Kortisonihan se syypää on. En vaan vielä eilen tiennyt että saan sitä. Tai ois mun varmaan pitäny tietää, mut jotenki menny taas toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. As usual.
Lääkärin luvalla saan nyt ainakin viikonlopun ulkoilla maskin ja hanskojen kanssa. Tietty voinnin mukaan. Mut tähän mennessä on ollu niin hyvä olo, et oon ollu joka päivä ulkona kävelylenkillä ja sit illalla vielä kierrelly sairaalaa ympäri. Ihanaa kun on vielä hyvä olo, eikä oo sidottuna sänkyyn. Oon kyllä ihan super kiitollinen näistä kolmesta hyvästä päivästä, kun liike tuntuu hyvältä ja ruoka maistuu. Eikä viiden litran nesteytyskään oo tuntunu ylitsepääsemättömältä.
En uskaltanu etukäteen toivoa yhtään hyvää päivää tältä siirtoajalta, joten nyt oon jo ylittäny omat odotukseni. Ihanaa.
Päivän mittaan oon myös ravannu suihkussa ja purskutellu niitä suulääkkeitä. Ja seurannu Tiomilaa. Siis sellasta isoa, melkeen Jukolan viestin kokoluokkaa olevaa suurviestiä, joka on tänä viikonloppuna jossain Göteborgin lähettyvillä Ruotsin puolella. On se livestream vaan huippu juttu, vaikka vähäsen maksaakin. Onpahan yölläkin sitten kattomista, kun miesten viesti tulee!
Eli hyvin menee, mutta menköön :)
Aamulla selvis muuten mistä mun lyhyehköt yöunet, kirkkaan punaset kasvot ja jäätävä nälkä johtuu. Kortisonihan se syypää on. En vaan vielä eilen tiennyt että saan sitä. Tai ois mun varmaan pitäny tietää, mut jotenki menny taas toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. As usual.
Lääkärin luvalla saan nyt ainakin viikonlopun ulkoilla maskin ja hanskojen kanssa. Tietty voinnin mukaan. Mut tähän mennessä on ollu niin hyvä olo, et oon ollu joka päivä ulkona kävelylenkillä ja sit illalla vielä kierrelly sairaalaa ympäri. Ihanaa kun on vielä hyvä olo, eikä oo sidottuna sänkyyn. Oon kyllä ihan super kiitollinen näistä kolmesta hyvästä päivästä, kun liike tuntuu hyvältä ja ruoka maistuu. Eikä viiden litran nesteytyskään oo tuntunu ylitsepääsemättömältä.
En uskaltanu etukäteen toivoa yhtään hyvää päivää tältä siirtoajalta, joten nyt oon jo ylittäny omat odotukseni. Ihanaa.
Päivän mittaan oon myös ravannu suihkussa ja purskutellu niitä suulääkkeitä. Ja seurannu Tiomilaa. Siis sellasta isoa, melkeen Jukolan viestin kokoluokkaa olevaa suurviestiä, joka on tänä viikonloppuna jossain Göteborgin lähettyvillä Ruotsin puolella. On se livestream vaan huippu juttu, vaikka vähäsen maksaakin. Onpahan yölläkin sitten kattomista, kun miesten viesti tulee!
Eli hyvin menee, mutta menköön :)
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Tositoimissa ja hyvissä voimissa
Tänään alko tossa yheksän jälkeen tositoimet, kun laitettiin eka sytostaatti tippumaan. Tää on nyt sit se solunsalpaaja, joka poistuu muun muassa hien mukana ja siks pitää käydä neljä kertaa päivässä suihkussa. Joka suihkukerran jälkeen vaihdetaan yöpuku ja käytetty lennätetään suoraan pyykkiin. Ties mitä myrkkyjäämiä siinäkin sit on.
Viimeyö meni kohtalaisesti. Asteikolla yhestä kymmeneen nii olis ehkä seiska. Unta en meinannu kyllä ihmisten aikaan saada kun oli niin valosaa. Mä kun oon tämmönen murmeli, joka tykkää nukkuu pilkkopimeessä. Samasta syystä heräsin kans jo ennen kuutta. Tää huone oli ku mikäkin solarium. Mut täällä sillä ei kyl oo merkitystä et miten nukkuu yöllä, kun ei oo mitään velvollisuuksia. Paitsi ottaa lääkkeet, juoda ja pysyy hengissä.
Oon koko päivän jännitttäny et koska paha olo tai joku muu sivuvaikutus iskee. Mut ei oo vielä (kop kop kop) ollu mitään erikoisia tuntemuksia paitsi suussa. Siis mun kieli tuntuu siltä et se halkeilee ja kitalaki on vähän tunnoton. Mut ei se niinku satu, tuntuu vaan erikoiselta. Let's see mitä ilta ja yö sitten tuo tullessaan.
Aamupäivällä tapoin aikaa omassa huoneessa kun meni toisiaan lääkkeitä ja nesteitä. Testailin siinä sitten vähän steppilautaa ja käsipainoja. Ja seisoin peilin edessä ja mietin et ei hele miltä näytän. Olin siis vetäny sairaalahousut ihan korviin ja survonu myös paidan sinne sisään siks kun se kuminauha on niin lörppö et housut ois muuten kintuissa. Näytin ihan karseelta ja toivoin ettei kukaan vaan pärähdä sinne huoneeseen just sillä hetkellä kun jumppailen ihan tollon näkösenä.
Iltapäivästä sit kävinkin taas kävelyllä ihan luvan kanssa. Kyllä ihmisten päät jonkun verran kääntyili, kun maskin ja kumihanskojen kanssa tuolla veteli menemään. Yks mummo tiiraili sälekaihtimien raostakin. Mut oon kyllä sillä asenteella liikkeellä, et tilanne on nyt tää ja näytän nyt vähän huomiota herättävältä, mut en voi sille ite mitään. Joten miks ahdistua katseista kun asialle ei voi mitään tehdä?
Olo on tosi jees ja nautin nyt täysin rinnoin näistä päivistä kun saan olla hyvissä voimissa. Koska aivan varmasti edessä on myös ihan tarpeeks niitä rankkoja hetkiä. Itse asiassa olo on ollu niin hyvä et oon päivän mittaan kuvaillu myös videota mun arjesta täällä. Katotaan saanko siitä ikinä mitään aikaseks ja kehtaanko siltikään sitä kellekkään ikinä näyttää.
Loppuilta kuluukin juoden, suihkussa käyden ja suuta purskutellen. Ja toivon mukaan myös porukoiden kanssa lautapelejä pelaillen. Jos ne nyt vaan muistaa ottaa jonkun hyvän pelin messiin tullessaan. Esimerkiks blokuksen, jossa mä ja mun pikkusisko ollaan ihan mestareita ja noi vanhemman sukupolven edustajat ei-niin-mestareita.
Ps. Ja mulla on koko ajan nälkä, mitä ihmettä?
Viimeyö meni kohtalaisesti. Asteikolla yhestä kymmeneen nii olis ehkä seiska. Unta en meinannu kyllä ihmisten aikaan saada kun oli niin valosaa. Mä kun oon tämmönen murmeli, joka tykkää nukkuu pilkkopimeessä. Samasta syystä heräsin kans jo ennen kuutta. Tää huone oli ku mikäkin solarium. Mut täällä sillä ei kyl oo merkitystä et miten nukkuu yöllä, kun ei oo mitään velvollisuuksia. Paitsi ottaa lääkkeet, juoda ja pysyy hengissä.
Oon koko päivän jännitttäny et koska paha olo tai joku muu sivuvaikutus iskee. Mut ei oo vielä (kop kop kop) ollu mitään erikoisia tuntemuksia paitsi suussa. Siis mun kieli tuntuu siltä et se halkeilee ja kitalaki on vähän tunnoton. Mut ei se niinku satu, tuntuu vaan erikoiselta. Let's see mitä ilta ja yö sitten tuo tullessaan.
Aamupäivällä tapoin aikaa omassa huoneessa kun meni toisiaan lääkkeitä ja nesteitä. Testailin siinä sitten vähän steppilautaa ja käsipainoja. Ja seisoin peilin edessä ja mietin et ei hele miltä näytän. Olin siis vetäny sairaalahousut ihan korviin ja survonu myös paidan sinne sisään siks kun se kuminauha on niin lörppö et housut ois muuten kintuissa. Näytin ihan karseelta ja toivoin ettei kukaan vaan pärähdä sinne huoneeseen just sillä hetkellä kun jumppailen ihan tollon näkösenä.
Iltapäivästä sit kävinkin taas kävelyllä ihan luvan kanssa. Kyllä ihmisten päät jonkun verran kääntyili, kun maskin ja kumihanskojen kanssa tuolla veteli menemään. Yks mummo tiiraili sälekaihtimien raostakin. Mut oon kyllä sillä asenteella liikkeellä, et tilanne on nyt tää ja näytän nyt vähän huomiota herättävältä, mut en voi sille ite mitään. Joten miks ahdistua katseista kun asialle ei voi mitään tehdä?
Olo on tosi jees ja nautin nyt täysin rinnoin näistä päivistä kun saan olla hyvissä voimissa. Koska aivan varmasti edessä on myös ihan tarpeeks niitä rankkoja hetkiä. Itse asiassa olo on ollu niin hyvä et oon päivän mittaan kuvaillu myös videota mun arjesta täällä. Katotaan saanko siitä ikinä mitään aikaseks ja kehtaanko siltikään sitä kellekkään ikinä näyttää.
Loppuilta kuluukin juoden, suihkussa käyden ja suuta purskutellen. Ja toivon mukaan myös porukoiden kanssa lautapelejä pelaillen. Jos ne nyt vaan muistaa ottaa jonkun hyvän pelin messiin tullessaan. Esimerkiks blokuksen, jossa mä ja mun pikkusisko ollaan ihan mestareita ja noi vanhemman sukupolven edustajat ei-niin-mestareita.
Ps. Ja mulla on koko ajan nälkä, mitä ihmettä?
torstai 27. huhtikuuta 2017
Tätä päivää oon oottanu
Täällä ollaan. Huoneessa numero kuus. Kutonen on mun vanha pelinumero lentopalloajoilta, ja myös mun onnennumero. Onnennumero siks, et viis on hyvä luku, mut kuus on yks sitä enemmän eli vielä parempi. Logiikka ton takana on pikkasen hämärä, mut eipä sillä väliä. En kyllä haluis myöntää olevani taikauskonen, mut kyllä mulla on hyvä fiilis siirrosta jo ihan senkin takia, et huoneen numero on paras mahollinen.
Aamupäivä vilahti ohi ihan yhessä hujauksessa. Oli verikokeita, sydänfilmiä, fyssarin käyntiä, supiksen laittoa ja luuydinnäytettä. Ja tietty ruokatarjoilut. Ovi kävi nonstoppina ja porukkaa ravas sisään ja ulos. Mä mukaan lukien.
Fyssari toi mulle tänne jumppapallon ja steppilaudan. Käsipainot ja jumppamatto mulla olikin mukana omasta takaa. Sain kanssa jotain lippulappusia, joissa on liikeideoita ja infoa liikunnan tärkeydestä. Tehtiin myös joku kuntotesti. Piti kyykätä, nousta päkiöille ja puristaa jotain ilmapuntarin näköstä vempainta. Tuloksena oli erinomaset voimat jaloissa ja heikot käsissä. Taitaa johtuu siitä, et lähiaikoina oon vaan juossu ja suunnistanu. Enkä kyllä aiemminkaan oo mikään habaveikko ollu. Terveisin minä, joka en saa yhtään leukaa käsivoimilla. Alaspäin kattomalla saan kyllä kakskin!
Luuytimen imeminen meni ihan kohtalaisesti. Vihlo kyllä enemmän ku koskaan, mut selvisin höpöttelemällä jotain ihan turhaa yksinäni aina ku tuntu pahimmalta. Huonoin juttu tapahtu vasta siinä vaiheessa ku olin jo palaamassa huoneeseen. Siinä mun ovella seiso niitä potilasrannekkeiden tarkastajia, joita en oo ikinä aiemmin ees nähny missään. Ja eipä mulla tietenkään ollu sitä kädessä, just kun olis pitäny. En siis ollu sitä edes vielä saanu, et ei tavallaan ollu musta kiinni. Mutta ois silti tehny mieli jekuttaa niitä ihan vaan sen takia, ettei kukaan osastolla saa huutoja niskaansa.
Supiskaan ei tän hetken tuntemusten mukaan menny keuhkoon, jes! Ei kyllä pidä nuolasta ennen ku tipahtaa, mut vähän voi juhlistaa sitä, ettei ainakaan just nyt satu kun silleen hyvällä tavalla. Se laittokin meni ilman mitään lääkkeitä. Paikallispuudutuksella. Joka olikin muuten tosi paikallinen, kun tikkejä ommellessa sitä ei sit enää ollukkaan. Lääkäri vaan hoki et "anteeks nyt kauheesti" ja survo neulaa uudelleen ja uudellen mun rinnuksista läpi. Eihän se mikään nautinto sinänsä ollu, mut jotenki mua huvitti niin paljon sen kommentit ja se, että mä olin siinä sellasen rätin alla piilossa, että päädyin vaan kaikesta huolimatta naureskelemaan.
Sain lääkäriltä myös luvan käydä ulkona maski naamalla ja kumihanskat kädessä. Eikä mulla kyllä kauaa nokka tuhissu sen lääkärin lähdön jälkeen, niin oli jo vermeet niskassa ja matka ulkomaailmaan alkamassa. Muutamat katseet taisin siinä tallustellessa kerätä, mut mikäs siinä. Täytyy opetella olemaan kuuluisa. Sit menestyvänä business womanina sitä taitoa saattaa tarvita, haha. Sain kyllä yheltä hoitajalta vinkin et kannattaa hommata musta peruukki, niin kaikki luulis vaan et oon japanilainen, eikä kiinnittäis sen enempää huomiota. Niillä kun on useesti sellasia hengityssuojaimia ihan muuten vaan.
Huomenna starttaa sit tositoimet kun solunsalpaajat alkaa. Vähän jännittää et millanen olo niistä mahtaa tulla. Onneks lääkäri sano, et lääkkeitä on, pitää vaan kertoa oireista, niin niitä osataan hoitaa. Helpotti kyllä kuulla tollanenkin fakta.
Aamupäivä vilahti ohi ihan yhessä hujauksessa. Oli verikokeita, sydänfilmiä, fyssarin käyntiä, supiksen laittoa ja luuydinnäytettä. Ja tietty ruokatarjoilut. Ovi kävi nonstoppina ja porukkaa ravas sisään ja ulos. Mä mukaan lukien.
Fyssari toi mulle tänne jumppapallon ja steppilaudan. Käsipainot ja jumppamatto mulla olikin mukana omasta takaa. Sain kanssa jotain lippulappusia, joissa on liikeideoita ja infoa liikunnan tärkeydestä. Tehtiin myös joku kuntotesti. Piti kyykätä, nousta päkiöille ja puristaa jotain ilmapuntarin näköstä vempainta. Tuloksena oli erinomaset voimat jaloissa ja heikot käsissä. Taitaa johtuu siitä, et lähiaikoina oon vaan juossu ja suunnistanu. Enkä kyllä aiemminkaan oo mikään habaveikko ollu. Terveisin minä, joka en saa yhtään leukaa käsivoimilla. Alaspäin kattomalla saan kyllä kakskin!
Luuytimen imeminen meni ihan kohtalaisesti. Vihlo kyllä enemmän ku koskaan, mut selvisin höpöttelemällä jotain ihan turhaa yksinäni aina ku tuntu pahimmalta. Huonoin juttu tapahtu vasta siinä vaiheessa ku olin jo palaamassa huoneeseen. Siinä mun ovella seiso niitä potilasrannekkeiden tarkastajia, joita en oo ikinä aiemmin ees nähny missään. Ja eipä mulla tietenkään ollu sitä kädessä, just kun olis pitäny. En siis ollu sitä edes vielä saanu, et ei tavallaan ollu musta kiinni. Mutta ois silti tehny mieli jekuttaa niitä ihan vaan sen takia, ettei kukaan osastolla saa huutoja niskaansa.
Supiskaan ei tän hetken tuntemusten mukaan menny keuhkoon, jes! Ei kyllä pidä nuolasta ennen ku tipahtaa, mut vähän voi juhlistaa sitä, ettei ainakaan just nyt satu kun silleen hyvällä tavalla. Se laittokin meni ilman mitään lääkkeitä. Paikallispuudutuksella. Joka olikin muuten tosi paikallinen, kun tikkejä ommellessa sitä ei sit enää ollukkaan. Lääkäri vaan hoki et "anteeks nyt kauheesti" ja survo neulaa uudelleen ja uudellen mun rinnuksista läpi. Eihän se mikään nautinto sinänsä ollu, mut jotenki mua huvitti niin paljon sen kommentit ja se, että mä olin siinä sellasen rätin alla piilossa, että päädyin vaan kaikesta huolimatta naureskelemaan.
Sain lääkäriltä myös luvan käydä ulkona maski naamalla ja kumihanskat kädessä. Eikä mulla kyllä kauaa nokka tuhissu sen lääkärin lähdön jälkeen, niin oli jo vermeet niskassa ja matka ulkomaailmaan alkamassa. Muutamat katseet taisin siinä tallustellessa kerätä, mut mikäs siinä. Täytyy opetella olemaan kuuluisa. Sit menestyvänä business womanina sitä taitoa saattaa tarvita, haha. Sain kyllä yheltä hoitajalta vinkin et kannattaa hommata musta peruukki, niin kaikki luulis vaan et oon japanilainen, eikä kiinnittäis sen enempää huomiota. Niillä kun on useesti sellasia hengityssuojaimia ihan muuten vaan.
Huomenna starttaa sit tositoimet kun solunsalpaajat alkaa. Vähän jännittää et millanen olo niistä mahtaa tulla. Onneks lääkäri sano, et lääkkeitä on, pitää vaan kertoa oireista, niin niitä osataan hoitaa. Helpotti kyllä kuulla tollanenkin fakta.
keskiviikko 26. huhtikuuta 2017
Viimestä viedään
Jaahas, se olis niinku viimenen päivä ulkomaailmassa vanhalla luuytimellä ja omilla kantasoluilla. Kelpaa! Huomen aamulla seiskaks sit osastolle. Tai oikeestaan käväsen siellä jo tänään, kun saan jonkun suonensisäsen lääkkeen, jonka pitäis estää suun limakalvojen rikkoontumista. Lääkäri halus et annetaan tupla-annos sitä. Vähän kuumottaa et kuin hajalla mun suu tulee niistä huolimatta oleen. Jaiks!
Kämppä on siivottu, laukut pakattu ja eväät ostettu. Tai no jos noita nyt voi eväiks kutsua. Pari askia pastilleja ja karkkipussi. Oletan et tarviin niitä sit kun alkaa sairaalan haju maistua jo suussakin. Ennen on ainaki toiminu.
Mulla on vähän hassu olo. Siis ei niin et päässä heittäis vaan jotenkin ristiriitaset fiilikset enemmänkin. Toisaalta, oon venannu siirtoo tammikuun alusta asti ja oon innoissani et vihdoin pääsen siihen. Mut olo on samalla myös haikee kun pitää jättää taas "normaali" elämä ja suunnistaminen hetkeks. Tai enhän mä tiiä siirron jälkeisestä elämästä mitään. Kuinka väsyny oon ja missä kunnossa noin muuten? Onks käänteishyljintää vai ei? Se tauko voi olla siis pitkäkin.
Onneks tänään pääsen vielä mettään rymyymään ja sen jälkeen saunaan. Ei vois vika ilta oikeen paremmissa merkeissä kulua. Tietty etuna on myös se, etten kerkee koko ajan ajatella huomista. Haittapuolena sit ehkä se, et funtsin kumminkin tyyliin koko yön huomista ja sit oon ihan nukkuneen rukouksena huomenna. Mut eipä sillä väliä, kuluupahan päivä nopsaan kun torkahtelee vähän väliä. Ja jos totta puhutaan, niin voi olla et nukun ku tukki ens yön. Suunnistus plus sauna on meinaan tehokas keino unettomuuteen. Suosittelen kokeilemaan!
Pieni Déjà-vu tunne tässä kyllä väkisin tulee, kun vertaa tammikuun kolmanteen. Sillon olin menossa seuraavana päivänä ekaa kertaa osastolle. Nyt on muuten aika samanlainen tilanne, mut vaan super paljon parempi fiilis kun sillon.
Kämppä on siivottu, laukut pakattu ja eväät ostettu. Tai no jos noita nyt voi eväiks kutsua. Pari askia pastilleja ja karkkipussi. Oletan et tarviin niitä sit kun alkaa sairaalan haju maistua jo suussakin. Ennen on ainaki toiminu.
Mulla on vähän hassu olo. Siis ei niin et päässä heittäis vaan jotenkin ristiriitaset fiilikset enemmänkin. Toisaalta, oon venannu siirtoo tammikuun alusta asti ja oon innoissani et vihdoin pääsen siihen. Mut olo on samalla myös haikee kun pitää jättää taas "normaali" elämä ja suunnistaminen hetkeks. Tai enhän mä tiiä siirron jälkeisestä elämästä mitään. Kuinka väsyny oon ja missä kunnossa noin muuten? Onks käänteishyljintää vai ei? Se tauko voi olla siis pitkäkin.
Onneks tänään pääsen vielä mettään rymyymään ja sen jälkeen saunaan. Ei vois vika ilta oikeen paremmissa merkeissä kulua. Tietty etuna on myös se, etten kerkee koko ajan ajatella huomista. Haittapuolena sit ehkä se, et funtsin kumminkin tyyliin koko yön huomista ja sit oon ihan nukkuneen rukouksena huomenna. Mut eipä sillä väliä, kuluupahan päivä nopsaan kun torkahtelee vähän väliä. Ja jos totta puhutaan, niin voi olla et nukun ku tukki ens yön. Suunnistus plus sauna on meinaan tehokas keino unettomuuteen. Suosittelen kokeilemaan!
Pieni Déjà-vu tunne tässä kyllä väkisin tulee, kun vertaa tammikuun kolmanteen. Sillon olin menossa seuraavana päivänä ekaa kertaa osastolle. Nyt on muuten aika samanlainen tilanne, mut vaan super paljon parempi fiilis kun sillon.
Nyt olis lähtövalmisteluista jäljellä vaan jääkaapin tyhjennys. Ja sen mä hoitelen oikeen mielelläni seuraavaks. Kirjottelemisiin! (Voikohan noin ees sanoa, haha)
maanantai 24. huhtikuuta 2017
Millasta siirrossa on?
Otsikkoon vastatakseni; en kyllä osaa kertoo. Mut erilaisia aavistuksia mulla kyllä on. Ja niitä mä aattelin seuraavaks avata myös teille. Katotaan sit vaikka kesäkuussa et miten hyvin piti paikkaansa mut etukäteisveikkaukset!
Eniten pelottaa..
Mä en oikeen osaa pelätä just nyt mitään. Siis totta kai tiedän et vaikka ja mikä voi mennä pieleen, mut en mä silti pelkää. Ehkä se johtuukin just siitä, kun ei tiiä kuin vaativa homma se oikeesti on. Itelle siirto on niin arkinen asia, kun iso osa mun osastolla tapaamista muista potilaista on sen jo saanu. Mut jos jotain pitää pelätä, niin ehkä sitten sitä ettei se tehookkaan. Et leukemia uusis siitä huolimatta. Mut en mä kyllä tota aktiivisesti pelkää. Ehkä joskus kahen aikaan yöllä saatan peltätä, kun on heränny jäätävään vessahätään ja lämäyttäny vahingossa koko kämppään valot, niin et ei varmasti saa enää nukuttua. Mut enpä juuri muuten.
Eniten jännittää...
Varmaankin se, et millanen olo mulla tulee oleen sen ajan siellä. Oonko ihan poikki koko ajan vai tylsistynkö kuoliaaks siellä yksinäni kun olo onkin ihan jees? Vai oonko pää vessanpöntössä aamusta iltaan ja illasta aamuun? Noh, sitä ei tosiaan tiedä, mut onneks aika pian selvii. Ton lisäks jännittää kyllä ne kaikki mahdolliset muut sivuvaikutukset sytostaateista (siis pahoinvoinnin lisäks), ja käänteishyljintä. Ja se, et kuinka voimakkaita noiden oireet tulee oleen. Ja pureeko niihin lääkkeet.
Kamalinta tulee olemaan...
Ehdottomasti pahoinvointi! Kammo on aina kammo, joten tää oli helppo. Mut jos mulla ois kerrankin niin loistelias tuuri, ettei oliskaan paha olo, niin sit pitää keksiä joku toinen tähän myös... No se tulee varmaan ainakin oleen raskasta, ettei pääse ulos. Kuukaus ilman raitista ilmaa kuulostaa suoraan sanottuna ihan hirveeltä. Tuun varmaan hulluks hapenpuutteesta. Onneks sitä saa sit seinästä happiviiksillä lisää, haha.
Vietän päiväni...
Jumittaen. Vaikka aionkin pakata ison läjän kaikenlaisia jumppatavaroita ja muuta ajanvietettä mukaan, niin todennäkösesti koomaan vaan suurimman osan ajasta. Niinku aina sairaalassa. Johonkin se aika vaan humahtaa vaikka vaan kököttäis sängyssä sen rievun (jota myös peitoks kutsutaan) alla ja tuijottais seinää. Kumma juttu.
Syön...
Varmaan jotain ihan random safkaa. Siis sellasta mitä just sillä hetkellä sattuu tekeen mieli. Tyyliin pirtelöä, suolakeksejä ja riisipuuroa. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin mausteinen ruoka on pop. Leipä, hedelmät, kasvikset ja maitotuotteet sen sijaan ei oo. Yks ainoo jogurtti tulee aiempien kokemusten mukaan oleen hyvää, ja se on hedelmäpommi. Sairaalan tarjoomaa vatsantäytettä tuskin montaa päivää pystyn syömään. Toiveruokalistalta saattaa jotain mennä alas, ehkä.
Päivää piristää...
Veikkaisin, että hyvä seura, hyvä olo ja hyvä ruoka. Harmi vaan et noi kaikki on tavallaan liitännäisiä toisiinsa. Et se on todennäkösesti sit kaikki tai ei mitään noista edellä mainituista. Koska jotta mulla on hyvää seuraa, pitää olla hyvä olo ja jotta mulla on hyvää ruokaa, pitää olla hyvää seuraa joka sen tuo. Ja hyväkään ruoka ei maistu hyvältä jos on paha olo. Eikä seura oo kivaa jos ei oo hyvä olo. Äh, häiritsevän loogista.
Eniten ärsyttää...
Kaikki. Jos saan kortisonia. Ja oikeestaaan varmaan vaikken saiskaan. Jossain vaiheessa varmasti alkaa tympiä koko touhu. Jos rupeisin niitä tympäseviä juttuja tähän luettelemaan, niin joku saattais myöhästyä aamulla töistä kun lista ois niin pitkä, joten en sitä tee.
Tajusin muuten just et enhän mä kesäkuussa voi arvioida et pelottiko tai jännittikö mua eniten noi jutut mitä oon maininnu. Nehän on tän hetken faktoja. Mut jos sit vaikka arvoin noi muut kohdat. Tai voinhan mä miettiä, et oliks noi jutut pelkäämisen ja jännittämisen arvosia.
Eniten pelottaa..
Mä en oikeen osaa pelätä just nyt mitään. Siis totta kai tiedän et vaikka ja mikä voi mennä pieleen, mut en mä silti pelkää. Ehkä se johtuukin just siitä, kun ei tiiä kuin vaativa homma se oikeesti on. Itelle siirto on niin arkinen asia, kun iso osa mun osastolla tapaamista muista potilaista on sen jo saanu. Mut jos jotain pitää pelätä, niin ehkä sitten sitä ettei se tehookkaan. Et leukemia uusis siitä huolimatta. Mut en mä kyllä tota aktiivisesti pelkää. Ehkä joskus kahen aikaan yöllä saatan peltätä, kun on heränny jäätävään vessahätään ja lämäyttäny vahingossa koko kämppään valot, niin et ei varmasti saa enää nukuttua. Mut enpä juuri muuten.
Eniten jännittää...
Varmaankin se, et millanen olo mulla tulee oleen sen ajan siellä. Oonko ihan poikki koko ajan vai tylsistynkö kuoliaaks siellä yksinäni kun olo onkin ihan jees? Vai oonko pää vessanpöntössä aamusta iltaan ja illasta aamuun? Noh, sitä ei tosiaan tiedä, mut onneks aika pian selvii. Ton lisäks jännittää kyllä ne kaikki mahdolliset muut sivuvaikutukset sytostaateista (siis pahoinvoinnin lisäks), ja käänteishyljintä. Ja se, et kuinka voimakkaita noiden oireet tulee oleen. Ja pureeko niihin lääkkeet.
Kamalinta tulee olemaan...
Ehdottomasti pahoinvointi! Kammo on aina kammo, joten tää oli helppo. Mut jos mulla ois kerrankin niin loistelias tuuri, ettei oliskaan paha olo, niin sit pitää keksiä joku toinen tähän myös... No se tulee varmaan ainakin oleen raskasta, ettei pääse ulos. Kuukaus ilman raitista ilmaa kuulostaa suoraan sanottuna ihan hirveeltä. Tuun varmaan hulluks hapenpuutteesta. Onneks sitä saa sit seinästä happiviiksillä lisää, haha.
Vietän päiväni...
Jumittaen. Vaikka aionkin pakata ison läjän kaikenlaisia jumppatavaroita ja muuta ajanvietettä mukaan, niin todennäkösesti koomaan vaan suurimman osan ajasta. Niinku aina sairaalassa. Johonkin se aika vaan humahtaa vaikka vaan kököttäis sängyssä sen rievun (jota myös peitoks kutsutaan) alla ja tuijottais seinää. Kumma juttu.
Syön...
Varmaan jotain ihan random safkaa. Siis sellasta mitä just sillä hetkellä sattuu tekeen mieli. Tyyliin pirtelöä, suolakeksejä ja riisipuuroa. Jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin mausteinen ruoka on pop. Leipä, hedelmät, kasvikset ja maitotuotteet sen sijaan ei oo. Yks ainoo jogurtti tulee aiempien kokemusten mukaan oleen hyvää, ja se on hedelmäpommi. Sairaalan tarjoomaa vatsantäytettä tuskin montaa päivää pystyn syömään. Toiveruokalistalta saattaa jotain mennä alas, ehkä.
Päivää piristää...
Veikkaisin, että hyvä seura, hyvä olo ja hyvä ruoka. Harmi vaan et noi kaikki on tavallaan liitännäisiä toisiinsa. Et se on todennäkösesti sit kaikki tai ei mitään noista edellä mainituista. Koska jotta mulla on hyvää seuraa, pitää olla hyvä olo ja jotta mulla on hyvää ruokaa, pitää olla hyvää seuraa joka sen tuo. Ja hyväkään ruoka ei maistu hyvältä jos on paha olo. Eikä seura oo kivaa jos ei oo hyvä olo. Äh, häiritsevän loogista.
Eniten ärsyttää...
Kaikki. Jos saan kortisonia. Ja oikeestaaan varmaan vaikken saiskaan. Jossain vaiheessa varmasti alkaa tympiä koko touhu. Jos rupeisin niitä tympäseviä juttuja tähän luettelemaan, niin joku saattais myöhästyä aamulla töistä kun lista ois niin pitkä, joten en sitä tee.
Tajusin muuten just et enhän mä kesäkuussa voi arvioida et pelottiko tai jännittikö mua eniten noi jutut mitä oon maininnu. Nehän on tän hetken faktoja. Mut jos sit vaikka arvoin noi muut kohdat. Tai voinhan mä miettiä, et oliks noi jutut pelkäämisen ja jännittämisen arvosia.
lauantai 22. huhtikuuta 2017
Mökkilaiffii
Mökillä piiitkästä aikaa! Viime visiitistä onkin vierähtäny puolisen vuotta. Kyllä mä vaan nautin kun saa katella vaahtoovaa merta ja kuunnella ton jäätävän kovan tuulen ujellusta. Ja saunoo, ja käpsytellä metässä.
Johonkin pisteeseen asti tää mökkielämä on aivan ihanaa, unelmaa suorastaan, mut kyllä mussa elää vahvana myös se puoli, joka haluu koko ajan tehdä jotain ja kaipaa kaupungin kiirettä. Se tulee onneks esiin yleensä vasta sunnuntaisin. Siis jos perjantaina on saavuttu paikanpäälle.
Olin suunnitellu et teen tänne suunnistusradan pullautuskartalle. Se on siis sellanen vähän niinku suunnistuskartta, mut ei sit kumminkaan. No se ei sit yllätys yllätys sujunukkaan ihan niinku mä olin pienessä päässäni suunnitellu. Kaikki vaikeudet alko jo kartan tulostamisesta, mut eipä siitä sen enempää. Rastien vieminenkin aiheutti meinaan ihan kiitettävän seikkailun.
Oikeestaan voisin listata tähän asiat jotka rastien viemisessä onnistu:
1. Löysin takas mökille
2. 2/10 rastia on varmasti oikeessa paikassa
Ja kaikki muu menikin sitten semisti pieleen. Vinkkinä voin sanoo, että ainakin kannattaa tulostaa tarkka kartta ja mielellään vielä mittakaavaan. Eikä syödä pupuneidin hedelmärakeita ennen lähtöä. Niistä voi meinaan alkaa heittää päässä ihan ku ois vahvoja kipulääkkeitä syöny. Terveisin Karoliina, joka haahuili muutaman ylimääräsen kiekuran tuolla kallioilla sen takia.
Vaikka en ookkaan koskaan ollu noin kujalla suunnistaessa, niin maisemat oli kyllä ihan mahtavat. Avokalliota, mäntymetsää, auringonpaistetta ja merta. Jos ois ollu vielä oikee suunnistuskartta, niin sithän olis ollu jo vähän liian täydellistä. Pieni epätäydellisyys on vaan hyvästä.
Kevään ekat grilliruoat taitaa myös päätyä tänään mun vatsaan. Ainakin niin houkutteleva tuoksu tuolta grillistä tänne sisään leijailee, että on varmaan pakko alkaa kattaa pöytää.
Ja hei, enää neljä kokonaista päivää jäljellä! Hetken verran saa vielä nauttia ulkoilmasta. Ja vaikka teillä ei ookkaan samanlaista eristystä tiedossa, niin muistakaa silti nauttia just tästä hetkestä. Just nyt on hyvä olla.
Johonkin pisteeseen asti tää mökkielämä on aivan ihanaa, unelmaa suorastaan, mut kyllä mussa elää vahvana myös se puoli, joka haluu koko ajan tehdä jotain ja kaipaa kaupungin kiirettä. Se tulee onneks esiin yleensä vasta sunnuntaisin. Siis jos perjantaina on saavuttu paikanpäälle.
Olin suunnitellu et teen tänne suunnistusradan pullautuskartalle. Se on siis sellanen vähän niinku suunnistuskartta, mut ei sit kumminkaan. No se ei sit yllätys yllätys sujunukkaan ihan niinku mä olin pienessä päässäni suunnitellu. Kaikki vaikeudet alko jo kartan tulostamisesta, mut eipä siitä sen enempää. Rastien vieminenkin aiheutti meinaan ihan kiitettävän seikkailun.
Oikeestaan voisin listata tähän asiat jotka rastien viemisessä onnistu:
1. Löysin takas mökille
2. 2/10 rastia on varmasti oikeessa paikassa
Ja kaikki muu menikin sitten semisti pieleen. Vinkkinä voin sanoo, että ainakin kannattaa tulostaa tarkka kartta ja mielellään vielä mittakaavaan. Eikä syödä pupuneidin hedelmärakeita ennen lähtöä. Niistä voi meinaan alkaa heittää päässä ihan ku ois vahvoja kipulääkkeitä syöny. Terveisin Karoliina, joka haahuili muutaman ylimääräsen kiekuran tuolla kallioilla sen takia.
Vaikka en ookkaan koskaan ollu noin kujalla suunnistaessa, niin maisemat oli kyllä ihan mahtavat. Avokalliota, mäntymetsää, auringonpaistetta ja merta. Jos ois ollu vielä oikee suunnistuskartta, niin sithän olis ollu jo vähän liian täydellistä. Pieni epätäydellisyys on vaan hyvästä.
Kevään ekat grilliruoat taitaa myös päätyä tänään mun vatsaan. Ainakin niin houkutteleva tuoksu tuolta grillistä tänne sisään leijailee, että on varmaan pakko alkaa kattaa pöytää.
Ja hei, enää neljä kokonaista päivää jäljellä! Hetken verran saa vielä nauttia ulkoilmasta. Ja vaikka teillä ei ookkaan samanlaista eristystä tiedossa, niin muistakaa silti nauttia just tästä hetkestä. Just nyt on hyvä olla.
perjantai 21. huhtikuuta 2017
Sneak peek Lääkärilehteen
Koska kaikki tän blogin lukijat ei oletettavasti oo lääkäreitä, ja pääse tavaamaan Lääkärilehteä ihan paperiversiona, niin aattelin linkata tähän sen tekstin minkä raapustin kyseiseen lehteen reilu kuukaus sitten. Ja ei, en oo pimittäny tätä tekstiä kuukautta, vaan se on niin sanotusti uunituore. Julkastiin tän päivän lehdessä. Eli aika etunenässä pääsette sitä halutessanne vilkuilemaan.
http://www.laakarilehti.fi/tyossa/aanessa-potilas/melkein-kaikkeen-liittyy-epavarmuus/?public=8493d6f0f7d2edefea4c571c083a6bc3
Saa lukke, mut ei pakko ol!
http://www.laakarilehti.fi/tyossa/aanessa-potilas/melkein-kaikkeen-liittyy-epavarmuus/?public=8493d6f0f7d2edefea4c571c083a6bc3
Saa lukke, mut ei pakko ol!
torstai 20. huhtikuuta 2017
Kun tapahtuu on helpompi hegittää
Tasan viikko enää niin oon jo sairaalassa! Kieltämättä vähän kuumottaa. Tai ehkä enemmänkin odotan ku kuumottelen sitä. Ei mua silleen jännitä. Tuttu ympäristö ja tuttu henkilökunta. Toista se oli sillon tammikuun alussa kun menin ekaa kertaa tonne huvipuistoon (yks hoitaja meinaan aina sanoo, et täl rannekkeel pääsee kaikkiin laitteisiin tarkottaen sitä potilasranneketta).
Jännä kun ajatukset alkaa sitä enemmän pyöriä sairaalajutuissa mitä lähemmäs siirto tulee. Eikä siis mitenkään negatiivisesti, vaan aika yleisellä tasolla. Huomaan et aattelen koko ajan et mitä teen viimestä kertaa ennen siirtoo. Esimerkiks leipäosastolla pyöriessä mietin et tää onkin sit varmaan vika leipäpussi minkä ostan ennen siirtoo. Eikä se oo todellakaan ainut, minkä oon ristiny viimeseks asiaks ennen uutta mua. Jääkaapista löytyy muun muassa viimenen kinkkupaketti, voipurkki ja juusto. Vähiin käy ennen ku loppuu. Täytyy keskiviikkona illalla sit ahtaa kitusiin koko jäljellä oleva jääkaapin sisältö, ettei sinne jää mitään ylläreitä odottamaan toukokuun loppua.
Oon koittanu buukata mun kalenteria mahdollisimman täyteen nyt täks vikaks viikoks, ettei aika tuntuis niin pitkältä. Aika kiitettävästi oonkin onnistunu, mut päivisin on vähän hankala löytää seuraa. Muilla kun sattuu oleen esimerkiks töitä tai koulua siihen aikaan. Se pitää kyllä ihan paikkansa et kun tapahtuu, on helpompi hengittää.
Hahah, eilen muuten kävi aika koominen juttu kun oltiin tultu suunnistamasta. Muistatteks vielä sen tekstin missä kerroin, et iskä oli pukenu mun suunnistushousut ja lähteny menee? No, se sai eilen jatkoa. Suunnistushousudraama part two. Iskän kadoksissa olleet kahet suunnistustrikoot löyty meinaan mun varavaatekaapista! Ja kuka ne oli sinne laittanu? No hän itse. Paljon huvia trikoista sanoisin. Kostoks laitoin sit toiset niistä jalkaan. Tosin ihan luvan kanssa.
Suunnistamassa kulkee nykyään jo ihan mukavasti. Tai no tiistaina pelas kyllä jalat nopeemmin ku aivot ja olinkin kymmenisen minuuttia ihan kassalla. Seisoskelin polun ja ojan risteyksessä enkä vaan tajunnu et missä oikein oon. Pyörittelin vuorotellen karttaa ja päätä ja kirosin itteeni. Mut en onneks ääneen. Sen oon meinaan oppinu et jos ääneen rupee sadattelemaan niin se on ihan varmaa et joku kömpii puskista paikalle todistajaks. Eilen sen sijaan pysy onneks pää messissä, vaiks jalat kulkikin ihan ok vauhtia.
Nyt vaan nautiskelen hyvästä olosta ja koitan olla odottamatta!
Jännä kun ajatukset alkaa sitä enemmän pyöriä sairaalajutuissa mitä lähemmäs siirto tulee. Eikä siis mitenkään negatiivisesti, vaan aika yleisellä tasolla. Huomaan et aattelen koko ajan et mitä teen viimestä kertaa ennen siirtoo. Esimerkiks leipäosastolla pyöriessä mietin et tää onkin sit varmaan vika leipäpussi minkä ostan ennen siirtoo. Eikä se oo todellakaan ainut, minkä oon ristiny viimeseks asiaks ennen uutta mua. Jääkaapista löytyy muun muassa viimenen kinkkupaketti, voipurkki ja juusto. Vähiin käy ennen ku loppuu. Täytyy keskiviikkona illalla sit ahtaa kitusiin koko jäljellä oleva jääkaapin sisältö, ettei sinne jää mitään ylläreitä odottamaan toukokuun loppua.
Oon koittanu buukata mun kalenteria mahdollisimman täyteen nyt täks vikaks viikoks, ettei aika tuntuis niin pitkältä. Aika kiitettävästi oonkin onnistunu, mut päivisin on vähän hankala löytää seuraa. Muilla kun sattuu oleen esimerkiks töitä tai koulua siihen aikaan. Se pitää kyllä ihan paikkansa et kun tapahtuu, on helpompi hengittää.
Hahah, eilen muuten kävi aika koominen juttu kun oltiin tultu suunnistamasta. Muistatteks vielä sen tekstin missä kerroin, et iskä oli pukenu mun suunnistushousut ja lähteny menee? No, se sai eilen jatkoa. Suunnistushousudraama part two. Iskän kadoksissa olleet kahet suunnistustrikoot löyty meinaan mun varavaatekaapista! Ja kuka ne oli sinne laittanu? No hän itse. Paljon huvia trikoista sanoisin. Kostoks laitoin sit toiset niistä jalkaan. Tosin ihan luvan kanssa.
Suunnistamassa kulkee nykyään jo ihan mukavasti. Tai no tiistaina pelas kyllä jalat nopeemmin ku aivot ja olinkin kymmenisen minuuttia ihan kassalla. Seisoskelin polun ja ojan risteyksessä enkä vaan tajunnu et missä oikein oon. Pyörittelin vuorotellen karttaa ja päätä ja kirosin itteeni. Mut en onneks ääneen. Sen oon meinaan oppinu et jos ääneen rupee sadattelemaan niin se on ihan varmaa et joku kömpii puskista paikalle todistajaks. Eilen sen sijaan pysy onneks pää messissä, vaiks jalat kulkikin ihan ok vauhtia.
Nyt vaan nautiskelen hyvästä olosta ja koitan olla odottamatta!
keskiviikko 19. huhtikuuta 2017
Sairaalan plussat
Tulevaa siirtoa aatellen nyt ois ehkä optimi hetki koota sairaalan positiivisia puolia ylös. Koska onhan niitäkin kaikkien huonojen ohella. Voin sit kaiken harmituksen keskellä koittaa nauttia näistä. Nyt on muuten senkin puolesta hyvä ajankohta, et viimesimmästä osastojaksosta olevat muistikuvat on alkanu saada jo himmeet kultareunukset.
Pyykinpesu
Eipä tarvii juurikaan pestä pyykkiä. Sairaalan ah niin ihanat pinkit kuteet heitetään likasena vaan roskiin (tai no roskiksen näköseen pesupussiin) ja uudet tilalle kaapista. Helppo homma. Alusvaatteiden ja muiden omien vaatteiden pesusta huolehtii todennäkösesti pesupalvelu Äiti.
Ruoka
Vaikka se automaattisesti huoneeseen tulevan ruoan ajatteleminen saa olon tälläkin hetkellä huonoks, niin voi tästä löytää positiivistakin. Esimerkiks toiveruokalistan pinaattikeitto (jota muuten söin viimeks viis päivää putkeen), nakit ja ranskikset sekä mannapuuro on todettu syömäkelposiks. Lisäks välipalakärryssä on yksiä hyviä keksejä ja jäätelöä. Ja pähkinän makunen sellanen ruokavalioo täydentävä patukka on kanssa hyvä!
Ruokaa ei myöskään tarvii ite valmistaa, eikä käydä ruokakaupassa. Tietenkään. Eikä tiskata, hallelujah! Sen kun vaan sanot hoitajille mitä tekee mieli, niin ne tuo. Ja jos ei sairaalasta löydy, niin onneks ihanat läheiset ja ystävät voi toimia kuriireina. Arvostan sitä enemmän ku uskottekaan.
Siivoominen
Netti
Pyykinpesu
Eipä tarvii juurikaan pestä pyykkiä. Sairaalan ah niin ihanat pinkit kuteet heitetään likasena vaan roskiin (tai no roskiksen näköseen pesupussiin) ja uudet tilalle kaapista. Helppo homma. Alusvaatteiden ja muiden omien vaatteiden pesusta huolehtii todennäkösesti pesupalvelu Äiti.
Ruoka
Vaikka se automaattisesti huoneeseen tulevan ruoan ajatteleminen saa olon tälläkin hetkellä huonoks, niin voi tästä löytää positiivistakin. Esimerkiks toiveruokalistan pinaattikeitto (jota muuten söin viimeks viis päivää putkeen), nakit ja ranskikset sekä mannapuuro on todettu syömäkelposiks. Lisäks välipalakärryssä on yksiä hyviä keksejä ja jäätelöä. Ja pähkinän makunen sellanen ruokavalioo täydentävä patukka on kanssa hyvä!
Ruokaa ei myöskään tarvii ite valmistaa, eikä käydä ruokakaupassa. Tietenkään. Eikä tiskata, hallelujah! Sen kun vaan sanot hoitajille mitä tekee mieli, niin ne tuo. Ja jos ei sairaalasta löydy, niin onneks ihanat läheiset ja ystävät voi toimia kuriireina. Arvostan sitä enemmän ku uskottekaan.
Siivoominen
Siis millon viimeks ei oo tarvinnu siivota omia sotkujaan? Päiväkodissa? Okei, myönnetään, saatan vieläkin murustaa pöydälle porukoilla, ilman et ite ees noteeraan asiaa ja jälkeenpäin joku pyyhkii jäljet. Eli ehkä en edelleenkään aina siivoo ite, heh. Mut tosiaan, sairaalassa ei paljon tartte välittää, jos tulee pientä sotkua, kun laitoshuoltaja tulee kumminkin kerran päivässä sinne riehumaan mopin ja rätin kanssa. Mut jos mä nyt jonkun mehutölkin kaataisin lattialle, niin totta kai antaisin ite ensiapua jollain paperilla sille lätäkölle. Ihan avuttomaks en ala.
Ja hei, lakanatkin vaihdetaan muutaman päivän välein! Itehän muistan vaihtaa ne ehkä kerran puolessa vuodessa, krhmm...
Kaikki on käden ulottuvilla
Eipä oikeestaan tartte kovinkaan montaa askelta ottaa, niin on vessassa, jääkaapilla tai sängyssä. Ja jos jotain tarvii huoneen ulkopuolelta, voi hoitajalta aina pyytää, jos ei ite pysty hakemaan. Paitsi että mulla on kyllä joku henkinen ongelma siinä hoitajakutsun painamisessa. Mietin aina et voinks mä painaa. Pärjäisinks sittenkin ilman? Onks niillä kiire? Jos ootankin siihen et joku tulee? Sit oon just painamassa, mut aivot rupee käymään tätä kysymyslistaa aina vaan uudelleen ja uudelleen läpi. Joskus päädyn painamaan, joskus en.
Näkymät
Sanoisin et seiskakerroksesta näkyy aika hyvin ympäri Turkua. Riippuu tietty vähän huoneen sijainnista mut pääosin aika makeet maisemat on kyllä. Laajemmat kun kotona.
Netti
T-sairaalassa vierailijaverkko toimii ainakin ihan älyttömän hyvin. Mulla on kotona vaan puhelin, josta jaan netin sillon kun käytän konetta. Jakamisen seurauksena pelkään kyllä aina tulipaloa, kun kännykkä hohkaa kuumana kun mikäkin makkarahiillos.
Pitäsköhän tässä huolestua kun näitä plussia listatessa tulikin mieleen melkeen kaikkiin kohtin myös miinuksia? Esimerkiks sairaalan pesuaineen haju, se ettei saa ite valmistaa omia lempiruokiaan, ja se et kaikki on ärsyttävän lähellä. Niiden neljän seinän sisällä. Ja myös, et maisemat on hyvät, mut et ite ei pääse sinne maisemaan. Ehkä tää ei ollukkaan ihan niin loistokas idea, mitä alun perin aattelin. Damn. No, yritys hyvä kymmenen.
tiistai 18. huhtikuuta 2017
Top 7 yleiset väärinkäsitykset
Parista WhatsApp-keskustelusta inspiraation saaneena aattelin tänään kirjotella sellasista väärinkäsityksistä mitä nää hoidot ja erityisesti kantasolusiirto aiheuttaa ihmisissä. Tai oikeestaan kommenteista, mitä saa kuulla näiden väärinkäsitysten seurauksena. Ja vaiks ite oonkin välillä valmis hakkaamaan päätä seinään näitä kuullessa, niin kyllä multa löytyy ehkä hitusen ymmärrystäkin. Eihän sellasen ihmisen kuulukkaan tietää näistä asioista, jolla ei oo aikasempaa kokemusta näistä joko potilaana tai omaisena. Tai hoitajana tai lääkärinä.
Taitaa mullakin itse asiassa olla lusikka tässä väärinkäsityssopassa mukana, koska en oo missään vaiheessa kertonu kovinkaan tarkkaan tulevasta siirrosta. Mut jos saan tässä välissä puolustukselle puheenvuoron, niin kerron etten itekkään oikeestaan oo ihan varma mitä kaikkea on tiedossa, niin siirrosta on, sanottaisko vaikka, aavistuksen verran vaikee kirjotella etukäteen.
No niin, Top 7 common comments, olkaapa hyvät!
1. "Voi ei, kamalaa kun joudut sinne kantasolusiirtoon"
Jep, jep. Ehkä mun suosikki. Onhan se ulkopuolisen korviin kamalan kuulosta kun kerron, että oon menossa noin kuukaudeks sairaalaan saamaan kantasolusiirron ja sitä ennen luuytimen toiminnan lamaannuttavia sytostaatteja. Mut hei. Aikuisten oikeesti. Sit kun se on sun ainoo vaihtoehto (ehkä) selvitä hengissä, niin kuukauden sairaalajakso kuulostaakin aika hemmetin hyvältä. Mun henkilökohtanen mielipide on, että kantasolusiirtoon päästään, ei jouduta. Siihen tilanteeseen, et sitä tarvitaan, niin joudutaan, mut siirtoon päästään. Mun mielestä mahdollisuus elämän jatkumiseen on aina positiivista, joten en käyttäis siitä negatiivista verbiä.
Veikkaan kyllä, et osa tän kommentin heittäneistä on ollu lähinnä pahoillaan siitä, et oon joutunu siihen tilanteeseen et kantasolusiirtoa tarvitaan, eikä niinkään siitä, et sen siirron tuun saamaan. Mutta kuitenkin, kantasolusiirto on hoito siinä missä muutkin elinsiirrot. En usko et kauheen moni sanois johonkin keuhkojensiirto-operaatioon menevälle, et kamalaa kun saat uudet keuhkot :D
2. "Kun nyt vaan tän siirron jaksat niin sit oot terve"
Jotain päiväkotitätiä vois lainata tässä kohtaa ja sanoa, et "voi lapsikullat, kun se meniskin niin". Totuushan on se, että mä joko paranen tai en parane lopullisesti. Sen voi sit kattoa kun oon haudassa et mistä syystä kuoppaa kaivetaan, ja todeta et paraninko vai en. Tää tautihan voi uusia koko mun loppuelämän ajan. Todennäkösintä on kumminkin et mahdollinen uusiminen tapahtuis kahden vuoden sisällä siirrosta. Ja mun oma todennäkösyysprosentti paranemiselle oli siis se viiskyt. Et joko joo tai sit ei.
Tän uusimisen lisäks siirrosta saattaa tarttua kaikenlaista tilpehööriä mukaan. Vähänniinku tuliaisia. Esimerkiks sytomegalovirus on yks sellanen, ja sit tietty käänteishyljintä. Käänteishyljintähän meinaa siis sitä, että ne uudet iskän luovuttamat kantasolut alkaa hylkimään mua. Sitä on akuuttia ja kroonista. Maksa, iho ja suolisto saa akuutissa tapauksessa hittiä, mut kroonista voi olla ihan missä vaan.
Eli, joo, oon terve tavallaan. Ei pitäis olla leukemiaa enää, mutta kaikkee muuta mahdollista pientä ja suurempaa kremppaa saattaa olla, eikä oo ollenkaan tavatonta, et siirron jälkeen ollaan vielä osastojaksoilla useempaan otteeseen.
3. "Siirron jälkeen voit sit taas elää ja treenata normaalisti"
No siis faktahan on se, et täs kaupungis on vaan yks sheriffi. Ja se oon mä! Haha, oli pakko kirjottaa toi kun tuli se JVG:n biisi tosta alotuksesta mieleen.
Mutta siis, asiaan. Siirrostahan tulee se vuos sairaslomaa, eli mulla melkeen ens kesään asti. Se kertoo jo jonkun verran siitä toipumisnopeudesta. Ei se siirron päättyminen tarkota et lähen ovet paukkuen osastolta, laitan juoksukengät jalkaan ja vedän puolmaratonin, enkä koskaan enää tee comebackkiä sairaalaan, ellei tauti uusi. Ei tosiaan. Aluks vointia seurataan tosi tarkasti ja vähitellen kontrollit harvenee. Lisäks saan aivan jäätävän kasan lääkkeitä, mitä pitää syödä ja tietty niilläkin on sivuvaikutuksensa itse siirron lisäks. Arki tulee pitkään olemaan sairaalapendelöintiä, pillereiden popsimista ja päivätorkkuja. Voimien palautuminen vie huomattavasti kauemmin kun esimerkiks alkuvuoden sytostaateista palautuminen. Sen verran raju setti tiedossa.
En siis valitettavasti tuu olemaan elämäni voimissa ens kesänä. Tietenkin teen paljon hommia sen eteen, et toivun nopeesti, mut liika rehkiminen tarkottaa aina askelta taaksepäin. Joten maltilla eteenpäin.
4. "Ei sinne sairaalaan sit varmaan voi tulla sua kattoon?"
Joo ei voikkaan. Tai no voi, mut kaikki mahdolliset vierailijat sit puetaan sinisiin suojapukuihin ja niille annetaan hengityssuojaimet. Mä sen sijaan pukeudun sellaseen keltaseen pukuun mihin tulee suoraan seinästä happea sisään, etten hengitä samaa ilmaa. Sit vierailijat pääsee siihen käytävän ja huoneen väliseen välitilaan ja mä oon omassa huoneessa. Ovessa olevasta ikkunasta voi vilkuttaa ja jos kovin puhuu, niin saattaa kuulla mitä vierailijalla on asiaa.
Joo ei näin. Äskenen oli siis puhdasta huijausta. Vierailu pelittää ihan normaalisti. Kipeenä ei tietenkään voi tulla, mut muuten ei tartte kun käsidesissä liottaa kädet ennen huoneeseen astumista. Vierailuajatkin on vapaammat kun oon yhen hengen huoneessa. Eli ei muuta kun welcome! Okei, kannattaa kumminkin laittaa viestiä et missä kuosissa oon, ennen ku tulee, ettei kukaan pölähdä turhaan kattomaan nukkuvaa tai pahoinvoivaa mua.
5. "Siis kauanks se luuytimen siirtäminen oikeen kestää?"
Tää on oikeestaan ihan ymmärrettävä kysymys ja tiedänkin miks asia aiheuttaa niin paljon hämmennystä. Puhun meinaan koko ajan et oon siirrossa about kuukauden, mut eihän se itse kantasolujen saaminen oikeesti kestä todellakaan niin kauaa. Pääosan ajasta ootan et ne iskän solut alkais toimia mun luuytimessä ja nostaa valkosoluja sen verran et mulla on taas puolustuskykyä ees pikkiriikkisen. Säälittävän vähän oikeestaan. Se itse siirto siis kestää hmm ehkä jonkun tunnin tai pari. Siinä siis vaan tiputetaan ne kantasolut mun kanyyliin ihan ku jotku punasolut. As simple as that. Eikä se tunnu missään. Sitä ennen ja sen jälkeen saatavat sytostaatit sen sijaan tuntuu.
6. "Pääset varmaan osallistumaan tapahtumaan x?"
Tähän en oikeestaan ees tiiä mitä vastaisin. Tai tiiän. Yleensä sanon et joo, ellen oo haudassa. Mut otin tän kysymyksen tähän siks, et mun vastaus on kaikkeen tällä hetkellä epävarma joo. Suurin osa on jo tottunu siihen, mut aattelee et siirrosta tullessa oonkin sit tietonen tulevaisuudesta. Mut se, et meen siirtoon ja tuun sieltä, ei tuu muuttamaan tätä juttua oikeestaan suuntaan eikä toiseen. Epävarmat olot jatkuu kuukausia, joten varautukaa tän tyyppisiin vastauksiin jatkossakin. Ja hei, vaiks en koskaan oo mistään sataprosenttisen varma, niin haluun kuitenkin messiin. Joten, älkää hyljeksikö siinä uskossa et haluun "olla rauhassa". On se kiva et kysytään mukaan, vaiks ei välttämättä aina pääsekkään tulemaan ja osaan kyllä sanoo, jos väsyttää, et siitä ei tarvii huolehtia.
7. "Puhutaan vaikka säästä, et varmaan halua puhua sun sairaudesta"
Tää on sellanen, mitä kukaan ei oo oikeestaan ääneen sanonu, mut tosi monesta aistii tän. Sen siis, että pelkää ottaa puheeks leukemiaa, vaikka mielessä se koko ajan mun kanssa puhuessa onkin. Ei syöpä oo mulle mikään tabu. Jos se herättää kysymyksiä tai ajatuksia, niin saa ihmeessä kysyä ja pohtia. Mielellään kerron sairaalajutuista jos kiinnostaa, ja vastaan kyssäreihin. Me nyt vaan satutaan olemaan sellanen nisäkäslaji, jota kiinnostaa tavallisuudesta poikkeevat jutut. Ei uteliaisuus oo pahasta, kunhan se ei tapahdu kaverin kaverin serkulta utelemalla :D Tai ite ainakin tykkään enemmän et tullaan suoraan sanomaan ja kysymään.
Se siitä. Tossa oli sellasia kysymyksiä, oletuksia ja kommentteja joihin törmäilee säännöllisesti. Ja nyt niihin on vastattu.
Mulla on ihan sikana postausideoita tällä hetkellä. Yks ois sellanen et voisin haastatella mun tulevien kantasolujen luovuttajaa sen fiiliksistä, ajatuksista ja kokemuksista (luovuttamisen jälkeen siis). Varmaan osa teistäkin on rekisterissä, niin saattais olla kiinnostavaa kuulla myös sen pelastajan mietteitä? Jos haluutte kysellä jotain, niin kommenttiboksi vaan käyttöön! Mä nyhdän sit iskältä vastaukset niihin. Jos ei mitään kyssäreitä oo, niin sit vaan päästän mun mielikuvituksen valloilleen ja katotaan mikä on lopputulos.
Ps. Sori iskä, jos luet sun haastattelusta täältä ennen ku kerkeen varottaa face to face :D
Taitaa mullakin itse asiassa olla lusikka tässä väärinkäsityssopassa mukana, koska en oo missään vaiheessa kertonu kovinkaan tarkkaan tulevasta siirrosta. Mut jos saan tässä välissä puolustukselle puheenvuoron, niin kerron etten itekkään oikeestaan oo ihan varma mitä kaikkea on tiedossa, niin siirrosta on, sanottaisko vaikka, aavistuksen verran vaikee kirjotella etukäteen.
No niin, Top 7 common comments, olkaapa hyvät!
1. "Voi ei, kamalaa kun joudut sinne kantasolusiirtoon"
Jep, jep. Ehkä mun suosikki. Onhan se ulkopuolisen korviin kamalan kuulosta kun kerron, että oon menossa noin kuukaudeks sairaalaan saamaan kantasolusiirron ja sitä ennen luuytimen toiminnan lamaannuttavia sytostaatteja. Mut hei. Aikuisten oikeesti. Sit kun se on sun ainoo vaihtoehto (ehkä) selvitä hengissä, niin kuukauden sairaalajakso kuulostaakin aika hemmetin hyvältä. Mun henkilökohtanen mielipide on, että kantasolusiirtoon päästään, ei jouduta. Siihen tilanteeseen, et sitä tarvitaan, niin joudutaan, mut siirtoon päästään. Mun mielestä mahdollisuus elämän jatkumiseen on aina positiivista, joten en käyttäis siitä negatiivista verbiä.
Veikkaan kyllä, et osa tän kommentin heittäneistä on ollu lähinnä pahoillaan siitä, et oon joutunu siihen tilanteeseen et kantasolusiirtoa tarvitaan, eikä niinkään siitä, et sen siirron tuun saamaan. Mutta kuitenkin, kantasolusiirto on hoito siinä missä muutkin elinsiirrot. En usko et kauheen moni sanois johonkin keuhkojensiirto-operaatioon menevälle, et kamalaa kun saat uudet keuhkot :D
2. "Kun nyt vaan tän siirron jaksat niin sit oot terve"
Jotain päiväkotitätiä vois lainata tässä kohtaa ja sanoa, et "voi lapsikullat, kun se meniskin niin". Totuushan on se, että mä joko paranen tai en parane lopullisesti. Sen voi sit kattoa kun oon haudassa et mistä syystä kuoppaa kaivetaan, ja todeta et paraninko vai en. Tää tautihan voi uusia koko mun loppuelämän ajan. Todennäkösintä on kumminkin et mahdollinen uusiminen tapahtuis kahden vuoden sisällä siirrosta. Ja mun oma todennäkösyysprosentti paranemiselle oli siis se viiskyt. Et joko joo tai sit ei.
Tän uusimisen lisäks siirrosta saattaa tarttua kaikenlaista tilpehööriä mukaan. Vähänniinku tuliaisia. Esimerkiks sytomegalovirus on yks sellanen, ja sit tietty käänteishyljintä. Käänteishyljintähän meinaa siis sitä, että ne uudet iskän luovuttamat kantasolut alkaa hylkimään mua. Sitä on akuuttia ja kroonista. Maksa, iho ja suolisto saa akuutissa tapauksessa hittiä, mut kroonista voi olla ihan missä vaan.
Eli, joo, oon terve tavallaan. Ei pitäis olla leukemiaa enää, mutta kaikkee muuta mahdollista pientä ja suurempaa kremppaa saattaa olla, eikä oo ollenkaan tavatonta, et siirron jälkeen ollaan vielä osastojaksoilla useempaan otteeseen.
3. "Siirron jälkeen voit sit taas elää ja treenata normaalisti"
No siis faktahan on se, et täs kaupungis on vaan yks sheriffi. Ja se oon mä! Haha, oli pakko kirjottaa toi kun tuli se JVG:n biisi tosta alotuksesta mieleen.
Mutta siis, asiaan. Siirrostahan tulee se vuos sairaslomaa, eli mulla melkeen ens kesään asti. Se kertoo jo jonkun verran siitä toipumisnopeudesta. Ei se siirron päättyminen tarkota et lähen ovet paukkuen osastolta, laitan juoksukengät jalkaan ja vedän puolmaratonin, enkä koskaan enää tee comebackkiä sairaalaan, ellei tauti uusi. Ei tosiaan. Aluks vointia seurataan tosi tarkasti ja vähitellen kontrollit harvenee. Lisäks saan aivan jäätävän kasan lääkkeitä, mitä pitää syödä ja tietty niilläkin on sivuvaikutuksensa itse siirron lisäks. Arki tulee pitkään olemaan sairaalapendelöintiä, pillereiden popsimista ja päivätorkkuja. Voimien palautuminen vie huomattavasti kauemmin kun esimerkiks alkuvuoden sytostaateista palautuminen. Sen verran raju setti tiedossa.
En siis valitettavasti tuu olemaan elämäni voimissa ens kesänä. Tietenkin teen paljon hommia sen eteen, et toivun nopeesti, mut liika rehkiminen tarkottaa aina askelta taaksepäin. Joten maltilla eteenpäin.
4. "Ei sinne sairaalaan sit varmaan voi tulla sua kattoon?"
Joo ei voikkaan. Tai no voi, mut kaikki mahdolliset vierailijat sit puetaan sinisiin suojapukuihin ja niille annetaan hengityssuojaimet. Mä sen sijaan pukeudun sellaseen keltaseen pukuun mihin tulee suoraan seinästä happea sisään, etten hengitä samaa ilmaa. Sit vierailijat pääsee siihen käytävän ja huoneen väliseen välitilaan ja mä oon omassa huoneessa. Ovessa olevasta ikkunasta voi vilkuttaa ja jos kovin puhuu, niin saattaa kuulla mitä vierailijalla on asiaa.
Joo ei näin. Äskenen oli siis puhdasta huijausta. Vierailu pelittää ihan normaalisti. Kipeenä ei tietenkään voi tulla, mut muuten ei tartte kun käsidesissä liottaa kädet ennen huoneeseen astumista. Vierailuajatkin on vapaammat kun oon yhen hengen huoneessa. Eli ei muuta kun welcome! Okei, kannattaa kumminkin laittaa viestiä et missä kuosissa oon, ennen ku tulee, ettei kukaan pölähdä turhaan kattomaan nukkuvaa tai pahoinvoivaa mua.
5. "Siis kauanks se luuytimen siirtäminen oikeen kestää?"
Tää on oikeestaan ihan ymmärrettävä kysymys ja tiedänkin miks asia aiheuttaa niin paljon hämmennystä. Puhun meinaan koko ajan et oon siirrossa about kuukauden, mut eihän se itse kantasolujen saaminen oikeesti kestä todellakaan niin kauaa. Pääosan ajasta ootan et ne iskän solut alkais toimia mun luuytimessä ja nostaa valkosoluja sen verran et mulla on taas puolustuskykyä ees pikkiriikkisen. Säälittävän vähän oikeestaan. Se itse siirto siis kestää hmm ehkä jonkun tunnin tai pari. Siinä siis vaan tiputetaan ne kantasolut mun kanyyliin ihan ku jotku punasolut. As simple as that. Eikä se tunnu missään. Sitä ennen ja sen jälkeen saatavat sytostaatit sen sijaan tuntuu.
6. "Pääset varmaan osallistumaan tapahtumaan x?"
Tähän en oikeestaan ees tiiä mitä vastaisin. Tai tiiän. Yleensä sanon et joo, ellen oo haudassa. Mut otin tän kysymyksen tähän siks, et mun vastaus on kaikkeen tällä hetkellä epävarma joo. Suurin osa on jo tottunu siihen, mut aattelee et siirrosta tullessa oonkin sit tietonen tulevaisuudesta. Mut se, et meen siirtoon ja tuun sieltä, ei tuu muuttamaan tätä juttua oikeestaan suuntaan eikä toiseen. Epävarmat olot jatkuu kuukausia, joten varautukaa tän tyyppisiin vastauksiin jatkossakin. Ja hei, vaiks en koskaan oo mistään sataprosenttisen varma, niin haluun kuitenkin messiin. Joten, älkää hyljeksikö siinä uskossa et haluun "olla rauhassa". On se kiva et kysytään mukaan, vaiks ei välttämättä aina pääsekkään tulemaan ja osaan kyllä sanoo, jos väsyttää, et siitä ei tarvii huolehtia.
7. "Puhutaan vaikka säästä, et varmaan halua puhua sun sairaudesta"
Tää on sellanen, mitä kukaan ei oo oikeestaan ääneen sanonu, mut tosi monesta aistii tän. Sen siis, että pelkää ottaa puheeks leukemiaa, vaikka mielessä se koko ajan mun kanssa puhuessa onkin. Ei syöpä oo mulle mikään tabu. Jos se herättää kysymyksiä tai ajatuksia, niin saa ihmeessä kysyä ja pohtia. Mielellään kerron sairaalajutuista jos kiinnostaa, ja vastaan kyssäreihin. Me nyt vaan satutaan olemaan sellanen nisäkäslaji, jota kiinnostaa tavallisuudesta poikkeevat jutut. Ei uteliaisuus oo pahasta, kunhan se ei tapahdu kaverin kaverin serkulta utelemalla :D Tai ite ainakin tykkään enemmän et tullaan suoraan sanomaan ja kysymään.
Se siitä. Tossa oli sellasia kysymyksiä, oletuksia ja kommentteja joihin törmäilee säännöllisesti. Ja nyt niihin on vastattu.
Mulla on ihan sikana postausideoita tällä hetkellä. Yks ois sellanen et voisin haastatella mun tulevien kantasolujen luovuttajaa sen fiiliksistä, ajatuksista ja kokemuksista (luovuttamisen jälkeen siis). Varmaan osa teistäkin on rekisterissä, niin saattais olla kiinnostavaa kuulla myös sen pelastajan mietteitä? Jos haluutte kysellä jotain, niin kommenttiboksi vaan käyttöön! Mä nyhdän sit iskältä vastaukset niihin. Jos ei mitään kyssäreitä oo, niin sit vaan päästän mun mielikuvituksen valloilleen ja katotaan mikä on lopputulos.
Ps. Sori iskä, jos luet sun haastattelusta täältä ennen ku kerkeen varottaa face to face :D
sunnuntai 16. huhtikuuta 2017
Kymmenen plus yks päivää
Tiiättekö mistä tietää et on suunnistanu tarpeeks? No siitä kun tulee kotiin ja suihkua varten riisuessa kaikki kamat lentää vääriin paikkoihin. Alusvaatteet pipojen sekaan, pipo alusvaatekoriin, melko puhtaat housut pyykkikoriin ja hikinen paita housujen sekaan. Siitä sen tietää.
Tossa aamulla kun käpyttelin portaita alas suunnistuskamat päällä, mietin et eiks se oo kolme kertaa kun jotain asiaa pitää tehdä et siitä tulee tapa? Vai seittemän. No en oo kyllä varma mut tuntuu et joka aamunen suunnistamaan lähteminen on jo alkanu muuttuu tavaks. Siellä se iskän auto aina oottaa sovittuun aikaan vinoparkissa.
Saaristorastit, Ankkurirastit ja Siljarastit. Kolme päivää ja kolme suunnistusrataa. Loistavaa, etten sanois täydellistä pääsiäisenviettoa tällanen metsässä sinkoilu. Tai no en mä oo varma voiks mun kulkemista sinkoilemiseks kutsua. Vähän väliä sitä kompuroi johonkin oksaan tai möykkyyn. Välillä selvii pelkällä sivistyneellä lisäaskeleella ja välillä lentää railakkaan kaaren kautta naamallen pöpelikköön. Kai sekin jotain sinkoikua on.
En nyt ehkä analysoi sen enempää mun suorituksia tässä, mut sanottakoon et ihan kivasti meni lukuunottamatta yhtä katastrofirastiväliä ja mahakramppeja. Mulla on siis ollu jo useemman vuoden sellanen ongelma et mun maha ei jostain syystä kestä juoksemista ja tosi usein kaipailen vessoja kesken lenkkejä ja kisoja. Siks kannankin nykyään aina paperia taskussa. Aina. Se on meinaan joku laki et jos mulla ei paperia oo, niin sit ainakin tarviin. Eikä esim. nokkoset tai sellaset karvaset norsun korvalta näyttävät lehdet oo kovin hyviä paperinkorvikkeita. Terveisin: been there done that. Eikä riitä muuten kahen käden sormet laskeen niitä kertoja kun oon joutunu kesken suunnistamisen lähteen juokseen jonnekkin aivan väärään suuntaan ettimään tiheikköä. Ja sepäs vasta rattosaa on.
Jonkun verran oon onnistunu vaikuttaan tähän varsin kiusalliseen probleemaan ruokavaliolla ja mulla onkin ihan jäätävän pitkä lista mitä mun ei kannata syödä ollenkaan eikä varsinkaan ennen kisoja. Mut alkuvuodesta aattelin et aivan sama, ei haittaa jos maha valittaa kun en kumminkaan treenaa ja vetelin menee muun muassa sipulii, ruista, papuja, purkkaa ja kaalia ihan surutta. Ja sit ne lauantaina iski. Mahakrampit. Piiiiitkästä aikaa. Long time no see. Ja vaiks sillä hetkellä kun kramppaa tuntuu kuolemalta, niin salasesti oon ilonen niistä. Koska ne on osa vanhaa mua. Sitä Karoliinaa joka oli voittanu leukemian jo kerran. Kerrankin tuttuja viestejä mun keholta.
Miten tää homma nyt käänty ihan vessajutuiks. Ei pitäny. En mä kyllä ees tiä mitä piti. Ei mulla mitään suunnitelmaa ollu. Taaskaan.
Sitä oon miettiny et jossain vaiheessa kirjotan postauksen missä pohdin siirtoo ja kerron mun odotuksista ja peloista, tai no jännityksen kohteista, ja veikkaan et mikä tulee oleen pahinta. Ja sit siirron jälkeen katon mitä oon arvaillu ja kerronn sit kokemuksen pohjalta vähänniinku totuuden.
Tällä hetkellä venaan kyllä siirtoa innolla. Tiiän et oon fyysisesti ja henkisesti valmis siihen. Toisaalta, syytä ollakkin meinaan enää tää päivä plus kymmenen päivää ni meikäläinen menee osastolle. Jaiks.
Ps. Ihanaa ja samalla niin outoa kun porukka tulee moikkaan ja kertomaan et ne lukee mun blogia päivittäin. Viikonloppunakin tapasin pari tuttua lukijaa. Kiva, että teitä kaikkia edelleen kiinnostaa mun seikkailut.
Tossa aamulla kun käpyttelin portaita alas suunnistuskamat päällä, mietin et eiks se oo kolme kertaa kun jotain asiaa pitää tehdä et siitä tulee tapa? Vai seittemän. No en oo kyllä varma mut tuntuu et joka aamunen suunnistamaan lähteminen on jo alkanu muuttuu tavaks. Siellä se iskän auto aina oottaa sovittuun aikaan vinoparkissa.
Saaristorastit, Ankkurirastit ja Siljarastit. Kolme päivää ja kolme suunnistusrataa. Loistavaa, etten sanois täydellistä pääsiäisenviettoa tällanen metsässä sinkoilu. Tai no en mä oo varma voiks mun kulkemista sinkoilemiseks kutsua. Vähän väliä sitä kompuroi johonkin oksaan tai möykkyyn. Välillä selvii pelkällä sivistyneellä lisäaskeleella ja välillä lentää railakkaan kaaren kautta naamallen pöpelikköön. Kai sekin jotain sinkoikua on.
En nyt ehkä analysoi sen enempää mun suorituksia tässä, mut sanottakoon et ihan kivasti meni lukuunottamatta yhtä katastrofirastiväliä ja mahakramppeja. Mulla on siis ollu jo useemman vuoden sellanen ongelma et mun maha ei jostain syystä kestä juoksemista ja tosi usein kaipailen vessoja kesken lenkkejä ja kisoja. Siks kannankin nykyään aina paperia taskussa. Aina. Se on meinaan joku laki et jos mulla ei paperia oo, niin sit ainakin tarviin. Eikä esim. nokkoset tai sellaset karvaset norsun korvalta näyttävät lehdet oo kovin hyviä paperinkorvikkeita. Terveisin: been there done that. Eikä riitä muuten kahen käden sormet laskeen niitä kertoja kun oon joutunu kesken suunnistamisen lähteen juokseen jonnekkin aivan väärään suuntaan ettimään tiheikköä. Ja sepäs vasta rattosaa on.
Jonkun verran oon onnistunu vaikuttaan tähän varsin kiusalliseen probleemaan ruokavaliolla ja mulla onkin ihan jäätävän pitkä lista mitä mun ei kannata syödä ollenkaan eikä varsinkaan ennen kisoja. Mut alkuvuodesta aattelin et aivan sama, ei haittaa jos maha valittaa kun en kumminkaan treenaa ja vetelin menee muun muassa sipulii, ruista, papuja, purkkaa ja kaalia ihan surutta. Ja sit ne lauantaina iski. Mahakrampit. Piiiiitkästä aikaa. Long time no see. Ja vaiks sillä hetkellä kun kramppaa tuntuu kuolemalta, niin salasesti oon ilonen niistä. Koska ne on osa vanhaa mua. Sitä Karoliinaa joka oli voittanu leukemian jo kerran. Kerrankin tuttuja viestejä mun keholta.
Miten tää homma nyt käänty ihan vessajutuiks. Ei pitäny. En mä kyllä ees tiä mitä piti. Ei mulla mitään suunnitelmaa ollu. Taaskaan.
Sitä oon miettiny et jossain vaiheessa kirjotan postauksen missä pohdin siirtoo ja kerron mun odotuksista ja peloista, tai no jännityksen kohteista, ja veikkaan et mikä tulee oleen pahinta. Ja sit siirron jälkeen katon mitä oon arvaillu ja kerronn sit kokemuksen pohjalta vähänniinku totuuden.
Tällä hetkellä venaan kyllä siirtoa innolla. Tiiän et oon fyysisesti ja henkisesti valmis siihen. Toisaalta, syytä ollakkin meinaan enää tää päivä plus kymmenen päivää ni meikäläinen menee osastolle. Jaiks.
Ps. Ihanaa ja samalla niin outoa kun porukka tulee moikkaan ja kertomaan et ne lukee mun blogia päivittäin. Viikonloppunakin tapasin pari tuttua lukijaa. Kiva, että teitä kaikkia edelleen kiinnostaa mun seikkailut.
torstai 13. huhtikuuta 2017
Olennaisuuksia
Oon aina aatellu et ne ihmiset, jotka sanoo et aamu ei lähde käyntiin ilman kahvia niin feikkaa. Eihän kukaan voi olla niin riippuvainen kahvista. Tupakasta voi olla. Puuro huiviin ja menoks vaan. Ei siinä mitään kahvia tarvita. Mut sainpahan taas tänään syödä omat ajatukset (onneks en tätä ääneen oo laukonu, niin ei tarvii sanoja syödä). Ei meinannu meinaan aamu millään startata. Koitin vettä, kaakaoo ja omenamehua, mut ei. Kahvia olis pitäny saada. Meinas leuat ratketa haukottelemisesta. Syy tähän vetelään starttiin oli siis jotku keuhkotutkimukset mihin olin menossa. Kofeiini ois voinu infolapun mukaan parantaa tuloksia, niin se oli sit dopingina kielletty.
Keuhkoista testattiin kaikenmaailman kapasiteetit sun muut. En mä muista. En kiinnittäny huomioo kun ei ollu oleellista. Jotain jäi sentään meijän lukion sloganista mieleen: opi oivaltamaan olennainen. Ja mähän opin. Olennaista oli hyvännäkönen ja hauska mieshoitaja, joka sitä tutkimusta teki.
Sydänultrassakin piipahdin, ja isolla kahvikupposella, jonka jälkeen toimintakyky alko vihdoin palata. Silmät aukes ja ajatus kulki.
Illalla oli päivän päätapahtuma. Okei, lounas ja lounasseurakin oli kyl tosi jees. Mutta, pääsin saunaan! Tuntu niin hyvältä kun hiki vaan valu. Ihan ku koko alkuvuoden kuonat, tomut ja muut tohvelieläimet olis siinä huuhtoutunu menemään. Niin ne osittain varmaan tekikin kyllä. Mut sitä hyvänolontunnetta mikä jää saunan jälkeen ei voita mikään! Paitsi ehkä rankan suunnistuskisan jälkeinen fiilis maalissa. Ehkä.
Viikonloppuna onkin sitten tiedossa kolmet suunnistuskisat, joihin meinataan iskän kanssa mennä kuntosuunnistaan. Katotaan onks kantasolujen luovuttaja ja saaja elossa vielä sen jälkeen. Ja nyt en meinaa iskän ajotaitoja.
Hyvät pääsiäiset myös teille, miten ikinä sitä vietättekään!
Keuhkoista testattiin kaikenmaailman kapasiteetit sun muut. En mä muista. En kiinnittäny huomioo kun ei ollu oleellista. Jotain jäi sentään meijän lukion sloganista mieleen: opi oivaltamaan olennainen. Ja mähän opin. Olennaista oli hyvännäkönen ja hauska mieshoitaja, joka sitä tutkimusta teki.
Sydänultrassakin piipahdin, ja isolla kahvikupposella, jonka jälkeen toimintakyky alko vihdoin palata. Silmät aukes ja ajatus kulki.
Illalla oli päivän päätapahtuma. Okei, lounas ja lounasseurakin oli kyl tosi jees. Mutta, pääsin saunaan! Tuntu niin hyvältä kun hiki vaan valu. Ihan ku koko alkuvuoden kuonat, tomut ja muut tohvelieläimet olis siinä huuhtoutunu menemään. Niin ne osittain varmaan tekikin kyllä. Mut sitä hyvänolontunnetta mikä jää saunan jälkeen ei voita mikään! Paitsi ehkä rankan suunnistuskisan jälkeinen fiilis maalissa. Ehkä.
Viikonloppuna onkin sitten tiedossa kolmet suunnistuskisat, joihin meinataan iskän kanssa mennä kuntosuunnistaan. Katotaan onks kantasolujen luovuttaja ja saaja elossa vielä sen jälkeen. Ja nyt en meinaa iskän ajotaitoja.
Hyvät pääsiäiset myös teille, miten ikinä sitä vietättekään!
tiistai 11. huhtikuuta 2017
Leikki nimeltä kantasolusiirto
Tänään oli varsinainen siirtoinfo. Oonhan mä jo aiemmin kuullu siirrosta vaikka kuinka paljon. Ei siltä oikeen voi välttyä, jos omistaa korvat. Ja muistaa pitää ne auki. Lääkärit on puhunu siitä, hoitajat samoin ja loput oon kuullu muilta potilailta. Mut tänään oli sit virallista tietoa just mun tapauksesta.
Koska oma muisti on rajallinen, niin sinne infoon sai pyytää läheisiä mukaan. Mä sit kutsuin päivän varotusajalla mun vanhemmat uusien puolisoidensa kera. Tai no uudet ja uudet. Toisen oon tuntenu jo kaheksantoista vuotta ja toisenkin about kymmenen. Eli se uutuus meni sit siinä.
Ton kokouksen aihehan siis oli, että suostunko kantasolusiirtoon. Tai siis että mennäänkö siihen vai jätetäänkö tähän. Mut hulluhan mä oisin jos en sinne menis. Kuolisin kuulemma vuoden tai kahen sisään ilman siirtoa. Eli eipä tässä paljon vaihtoehtoja oo, jos ees haluu yrittää jatkaa elämistä. Mut ei se siirtokaan oo mikään tae paranemisesta. Kakskyt prossaa kuolee siirtoon liittyviin ongelmiin, eli käänteishyljintään tai infektioihin ja oliks se kolkyt prossaa kenellä tauti sit uusii. Eli puolet selvii ns. lopullisesti. Okei ei mulla oikeest oo hajuakaan meniks se tolleen mut sen muistan et puolet selvii. Haha, tässä se nähään et taas on hyvin kuunneltu ja sisäistetty kaikki. Hienosti meni taas Karoliina, hyvä!
Kaikenlaista krämppää ja vaivaa voi tulla ja on todennäköstä et tuleekin. Mut turha niitä on etukäteen pelätä. Varsinkin kun niihinkin on sit lääkkeitä. Oon muutenkin ehkä vähän sitä mieltä et ken leikkiin ryhtyy sen leikin kestäköön. Ja tänään mä allekirjotin paperin, jossa lukee et ryhdyn leikkiin nimeltä kantasolusiirto. Lääkärin mukaan se allekirjotus ei kuitenkaan ollu mikään vekseli, et jos huomenna onkin fiilis etten haluu siirtoa ni sit vaan revitään yks paperi ja se oli sit siinä. Mut jos mun mieli muuttuis silleen, ni sit saattais kyl olla hoitopaikkana sittenkin parempi joku psykiatrinen osasto.
Illalla rämmittiin viel iskän kans metässä. Tai no mä rämmin ja iskä varmaan jolkotteli. Ajatukset oli kyl ihan muissa asioissa kun suunnistamisessa. Aina välillä havahduin miettimästä jotain niinkin viisasta kun et miltä mahtaa tuntua jos virtsarakon limakalvo vaurioituu tai jotenkin kuivuu. Se voi meinaan olla yhen lääkkeen sivuvaikutus. Luojan kiitos en silti eksyny sinne räntäsateeseen.
Ja osastolle meen 27.4 aamulla, sekin varmistu tänään. Pari viikkoa siis kuntoutumista ja sit mennään taas täysillä!
Koska oma muisti on rajallinen, niin sinne infoon sai pyytää läheisiä mukaan. Mä sit kutsuin päivän varotusajalla mun vanhemmat uusien puolisoidensa kera. Tai no uudet ja uudet. Toisen oon tuntenu jo kaheksantoista vuotta ja toisenkin about kymmenen. Eli se uutuus meni sit siinä.
Ton kokouksen aihehan siis oli, että suostunko kantasolusiirtoon. Tai siis että mennäänkö siihen vai jätetäänkö tähän. Mut hulluhan mä oisin jos en sinne menis. Kuolisin kuulemma vuoden tai kahen sisään ilman siirtoa. Eli eipä tässä paljon vaihtoehtoja oo, jos ees haluu yrittää jatkaa elämistä. Mut ei se siirtokaan oo mikään tae paranemisesta. Kakskyt prossaa kuolee siirtoon liittyviin ongelmiin, eli käänteishyljintään tai infektioihin ja oliks se kolkyt prossaa kenellä tauti sit uusii. Eli puolet selvii ns. lopullisesti. Okei ei mulla oikeest oo hajuakaan meniks se tolleen mut sen muistan et puolet selvii. Haha, tässä se nähään et taas on hyvin kuunneltu ja sisäistetty kaikki. Hienosti meni taas Karoliina, hyvä!
Kaikenlaista krämppää ja vaivaa voi tulla ja on todennäköstä et tuleekin. Mut turha niitä on etukäteen pelätä. Varsinkin kun niihinkin on sit lääkkeitä. Oon muutenkin ehkä vähän sitä mieltä et ken leikkiin ryhtyy sen leikin kestäköön. Ja tänään mä allekirjotin paperin, jossa lukee et ryhdyn leikkiin nimeltä kantasolusiirto. Lääkärin mukaan se allekirjotus ei kuitenkaan ollu mikään vekseli, et jos huomenna onkin fiilis etten haluu siirtoa ni sit vaan revitään yks paperi ja se oli sit siinä. Mut jos mun mieli muuttuis silleen, ni sit saattais kyl olla hoitopaikkana sittenkin parempi joku psykiatrinen osasto.
Illalla rämmittiin viel iskän kans metässä. Tai no mä rämmin ja iskä varmaan jolkotteli. Ajatukset oli kyl ihan muissa asioissa kun suunnistamisessa. Aina välillä havahduin miettimästä jotain niinkin viisasta kun et miltä mahtaa tuntua jos virtsarakon limakalvo vaurioituu tai jotenkin kuivuu. Se voi meinaan olla yhen lääkkeen sivuvaikutus. Luojan kiitos en silti eksyny sinne räntäsateeseen.
Ja osastolle meen 27.4 aamulla, sekin varmistu tänään. Pari viikkoa siis kuntoutumista ja sit mennään taas täysillä!
maanantai 10. huhtikuuta 2017
Zero
Jee jee jee jee jee! Mun luuydin oli puhdas! Ei ainuttakaan blastia millään tekniikalla. Oon niin ilonen et tuntuu et pian halkeen. Kräks ja räks vaan.
Siirto on siis 5.5.2017, mut osastolle tuun jo about viikon aikasemmin saamaan esihoitoa. Ihan tarkkaa päivämäärää ei vielä oo, kun siirroista vastuussa oleva lääkäri pohtii sitä vielä. Mutta eipä sillä niin väliä oo, oon tottunu epävarmuuteen ja toi nyt on ihan pikkujuttu kaikkeen muuhun verrattuna.
Siis apua tekis vaan mieli kiljuu ilosta tällä hetkellä, mut kun oon osastolla jossain entisessä siivouskomerossa niin en viitti, vaiks koko keho tuntuukin kuplivan ilosta ja on pakonomanen tarve kailottaa kaikille et mun luuydin on puhdas!
Tänään lähtee keskuslaskimokanyylikin pariks viikkoo lomalle ja pääsen saunaan. Aah, koko alkuvuotena en oo päässy. Ja nyt saa sit ihan luvan kanssa hikoilla urheillessakin nää pari viikkoa., Yaas.
Ps. Olin eilen ekalla "juoksu"lenkillä. En mä nopee ollu, enkä mä pitkään jaksanu mut kiva fiilis siitä jäi.
Siirto on siis 5.5.2017, mut osastolle tuun jo about viikon aikasemmin saamaan esihoitoa. Ihan tarkkaa päivämäärää ei vielä oo, kun siirroista vastuussa oleva lääkäri pohtii sitä vielä. Mutta eipä sillä niin väliä oo, oon tottunu epävarmuuteen ja toi nyt on ihan pikkujuttu kaikkeen muuhun verrattuna.
Siis apua tekis vaan mieli kiljuu ilosta tällä hetkellä, mut kun oon osastolla jossain entisessä siivouskomerossa niin en viitti, vaiks koko keho tuntuukin kuplivan ilosta ja on pakonomanen tarve kailottaa kaikille et mun luuydin on puhdas!
Tänään lähtee keskuslaskimokanyylikin pariks viikkoo lomalle ja pääsen saunaan. Aah, koko alkuvuotena en oo päässy. Ja nyt saa sit ihan luvan kanssa hikoilla urheillessakin nää pari viikkoa., Yaas.
Ps. Olin eilen ekalla "juoksu"lenkillä. En mä nopee ollu, enkä mä pitkään jaksanu mut kiva fiilis siitä jäi.
lauantai 8. huhtikuuta 2017
Voiko aivot surkastua?
Suunnistuksen täyteinen viikko alkaa olla kohta loppu. Huomenna on jo sunnuntai ja sit startataankin taas puhtaalta pöydältä.
Jotenkin oon alkanu jo tottua tähän arkeen mitä elän tällä hetkellä. En oikeestaan ees kaipaa opiskelun tuomaa stressiä ja deadlineja. Kavereita ja opiskelijahintasia lounaita kylläkin. Oon ihan fine sen kanssa et päivisin touhuun millon mitäkin: käyn kaupassa, hoidan asioita, maalaan, jumppailen, lenkkeilen tai oon Tyksissä. Ja sitten iltasin suunnistelen tai nään kavereita. Tähän asti on ainakin toiminu paremmin ku hyvin. Tämmöstä lepposaa olemista. Ehkä kuitenkin pidemmän päälle sitä saattaa alkaa kaipaamaan jotain aivotyöskentelyä. Toivottavasti oon sit jo taas koulussa kun se hetki koittaa.
Pelkään kyllä vähän et musta tulee tyhmä. Et kaikki päähän taottu tieto katoo ja ku meen takas opiskeleen oonkin kirjaimellisesti blondi. Et aivot on surkastunu enkä osaakkaan enää mitään. Tai etten saa enää itteeni niskasta kiinni opiskelujen suhteen ja sluibailen vaan. Et musta tuleekin sosiaalipummi. Kyllä mä itteni sen verran hyvin tunnen ettei se oo todennäköstä, mut entä jos kumminkin. Hope not.
Oon alkanu kirjottaa muistilistaa siirtoon. Tai varusteluetteloa tai mikä sellanen nyt on. Oon siis kirjannu ylös tavaroita mitä mun pitää muistaa ottaa mukaan kun h-hetki koittaa. Listalla on nyt muun muassa sisäliikuntakengät (pääsee kävelemään nopeemmin osastoa ympäri kun niillä surkeilla sairaalaläpsyköillä), foamroller (selittämättömille lihaskivuille), jumppamatto (tuskin kaipaa selittelyjä) ja wii-konsoli sekä sen pelit (ajantappamiseen ja "kuntoiluun"). Noi on tollasia mitä mulle on ihan yhtäkkiä tullu mieleen, et vois olla hyvä olla mukana, mut en kumminkaan muista ottaa sit kun pakkailen. Lahon pään kun oon perinyt.
Huomenna on muuten palmusunnuntai. Kannattaa varautua virpojiin. Itelle joskus käyny niin, et ei oo ollu kotona mitään karkkia annettavaks ja sit on pitäny esittää olematonta. Pidättää hengitystä ja liiskautua seinää vasten. Ja vielä kun olisin halunnu oksan, ja antaa karkkia söpöille virpojille! Joten jos tuoreus ja terveys kiinnostaa, kannattaa varautua. Ite lähden kyllä huomenna jo aamusta pakoon Salon suunnalle retkeilemään, eli ei huolta karkeista tässä taloudessa.
Mutta, pidemmittä löpinöittä ja varoituksitta: se onkin sitten morjens maanantaihin asti, jollon toivottavasti saankin kertoo teille siirron ajankohdan!
Jotenkin oon alkanu jo tottua tähän arkeen mitä elän tällä hetkellä. En oikeestaan ees kaipaa opiskelun tuomaa stressiä ja deadlineja. Kavereita ja opiskelijahintasia lounaita kylläkin. Oon ihan fine sen kanssa et päivisin touhuun millon mitäkin: käyn kaupassa, hoidan asioita, maalaan, jumppailen, lenkkeilen tai oon Tyksissä. Ja sitten iltasin suunnistelen tai nään kavereita. Tähän asti on ainakin toiminu paremmin ku hyvin. Tämmöstä lepposaa olemista. Ehkä kuitenkin pidemmän päälle sitä saattaa alkaa kaipaamaan jotain aivotyöskentelyä. Toivottavasti oon sit jo taas koulussa kun se hetki koittaa.
Pelkään kyllä vähän et musta tulee tyhmä. Et kaikki päähän taottu tieto katoo ja ku meen takas opiskeleen oonkin kirjaimellisesti blondi. Et aivot on surkastunu enkä osaakkaan enää mitään. Tai etten saa enää itteeni niskasta kiinni opiskelujen suhteen ja sluibailen vaan. Et musta tuleekin sosiaalipummi. Kyllä mä itteni sen verran hyvin tunnen ettei se oo todennäköstä, mut entä jos kumminkin. Hope not.
Oon alkanu kirjottaa muistilistaa siirtoon. Tai varusteluetteloa tai mikä sellanen nyt on. Oon siis kirjannu ylös tavaroita mitä mun pitää muistaa ottaa mukaan kun h-hetki koittaa. Listalla on nyt muun muassa sisäliikuntakengät (pääsee kävelemään nopeemmin osastoa ympäri kun niillä surkeilla sairaalaläpsyköillä), foamroller (selittämättömille lihaskivuille), jumppamatto (tuskin kaipaa selittelyjä) ja wii-konsoli sekä sen pelit (ajantappamiseen ja "kuntoiluun"). Noi on tollasia mitä mulle on ihan yhtäkkiä tullu mieleen, et vois olla hyvä olla mukana, mut en kumminkaan muista ottaa sit kun pakkailen. Lahon pään kun oon perinyt.
Huomenna on muuten palmusunnuntai. Kannattaa varautua virpojiin. Itelle joskus käyny niin, et ei oo ollu kotona mitään karkkia annettavaks ja sit on pitäny esittää olematonta. Pidättää hengitystä ja liiskautua seinää vasten. Ja vielä kun olisin halunnu oksan, ja antaa karkkia söpöille virpojille! Joten jos tuoreus ja terveys kiinnostaa, kannattaa varautua. Ite lähden kyllä huomenna jo aamusta pakoon Salon suunnalle retkeilemään, eli ei huolta karkeista tässä taloudessa.
Mutta, pidemmittä löpinöittä ja varoituksitta: se onkin sitten morjens maanantaihin asti, jollon toivottavasti saankin kertoo teille siirron ajankohdan!
keskiviikko 5. huhtikuuta 2017
Hölkötellen hyvää tulee
Mietin aamulla et vitsi, ompa mulla vähän aamulääkkeitä tänään! Sit hetken ku olin siinä tyytyväisenä ollu, niin tajusin et se johtuu vaan siitä etten oo muistanu hakee lisää. Lähinkin siitä sit aika rivakasti apteekkiin.
Arvatkaa muuten mitä tapahtu kun kävin apteekissa. Meni reissu melkeen putkeen. Siihen asti oli kaikki hyvin et aloin maksaa. Olin muistanu lääkkeen nimen oikein ja kaikkee, mut sit ihan loppusuoralla mokasin. Tai no mokasin ja mokasin, mit tää hauska juttu oli vissiin käyny jo eilen kauppakassissa. Mun lompakon välistä löyty meinaan sellanen puolen kämmenen kokonen nahistunu salaatinlehti. Koitin sitä sit äkkiä deletoida näkyvistä, mut mihin tollasen sit nopeesti piilottaa. Ei mihinkään. Siinä sit vaan tyynesti maksoin, kun farmaseutti katteli sitä salaattia kummallisella ilmeellä.
Turkurastitkin oli tänään. Nyt kun oon jonkun verran liikuskellu joka päivä, niin päätin mennä kolmen kilsan radan. Keli oli upee ja maastokin ihan mukiinmenevä. Mut mun suunnistuskerrasta täydellisen teki se, että pystyin hölkkäämään alamäissä ja osittain tasasella. Ei se sellaselta luonnolliselta tunnu, mut pikkuhiljaa. Parempi ottaa ees vähän tuntumaa kun ei ollenkaan. Hölkän seurauksena mulle tuli kyllä karsee hiki ja kun sitä hikoilua ei niin hyvällä osastolla katota, niin menin sit pelkällä T-paidalla loppumatkan. Takki oli vaan viittana vyötäröllä. Tuli ihan kesäfiilis!
Illalla tehtiin vielä suunnistuskavereiden kanssa vietnamilaisia kesärullia. Tuli ihan älyttömän hyviä, suosittelen! Täytyy varmaan lisätä uus lempiruoka listaan. Tai ei varmaan, vaan täytyy.
Ja huomenna taas metsään, jee!
Ps. Hammaslääkärissä oli kaikki kunnossa, mut todettiin siltä osin valmiiksi kantasolusiirtoon.
Arvatkaa muuten mitä tapahtu kun kävin apteekissa. Meni reissu melkeen putkeen. Siihen asti oli kaikki hyvin et aloin maksaa. Olin muistanu lääkkeen nimen oikein ja kaikkee, mut sit ihan loppusuoralla mokasin. Tai no mokasin ja mokasin, mit tää hauska juttu oli vissiin käyny jo eilen kauppakassissa. Mun lompakon välistä löyty meinaan sellanen puolen kämmenen kokonen nahistunu salaatinlehti. Koitin sitä sit äkkiä deletoida näkyvistä, mut mihin tollasen sit nopeesti piilottaa. Ei mihinkään. Siinä sit vaan tyynesti maksoin, kun farmaseutti katteli sitä salaattia kummallisella ilmeellä.
Turkurastitkin oli tänään. Nyt kun oon jonkun verran liikuskellu joka päivä, niin päätin mennä kolmen kilsan radan. Keli oli upee ja maastokin ihan mukiinmenevä. Mut mun suunnistuskerrasta täydellisen teki se, että pystyin hölkkäämään alamäissä ja osittain tasasella. Ei se sellaselta luonnolliselta tunnu, mut pikkuhiljaa. Parempi ottaa ees vähän tuntumaa kun ei ollenkaan. Hölkän seurauksena mulle tuli kyllä karsee hiki ja kun sitä hikoilua ei niin hyvällä osastolla katota, niin menin sit pelkällä T-paidalla loppumatkan. Takki oli vaan viittana vyötäröllä. Tuli ihan kesäfiilis!
Illalla tehtiin vielä suunnistuskavereiden kanssa vietnamilaisia kesärullia. Tuli ihan älyttömän hyviä, suosittelen! Täytyy varmaan lisätä uus lempiruoka listaan. Tai ei varmaan, vaan täytyy.
Ja huomenna taas metsään, jee!
Ps. Hammaslääkärissä oli kaikki kunnossa, mut todettiin siltä osin valmiiksi kantasolusiirtoon.
tiistai 4. huhtikuuta 2017
Kehossa pari koronaa
Olinkin eilen aikamoinen ongelma osastolla. Tän flunssan aiheutti meinaan joku koronavirus ja jouduin sen takia suojaeristykseen omaan huoneeseen. Kaikki ketä halus mua jututtaa, joutu laittaan maskin, kumihanskat ja sellasen kaavun. Ja mä en tietenkään saanu hilpasta mihinkään. Voin kertoo et oli maailman tylsin iltapäivä. Ja nälkäsin. Ei toi punajuurisosekeitto oikeen napannu.
Multa otettiin kans luuydinnäyte. Siitä selviää sit viikon päästä mun jatkot. Eli tuleeko toimen kuuri vielä vai mennääkö suoraan siirtoon. Vähän kyllä toi näyte etukäteen kuumotti, kun sen otti meijän osaston uus erikoistuva lääkäri enkä ollu varma sen taidoista. Näytin varmaan todella pelästyneeltä siinä vaiheessa kun kuulin et se ottaa sen näytteen, kun yks hoitajakin sano mulle et "muista hengittää". Melkein muistinkin. No, onneks lopputulos oli kuitenkin hyvä, ja saatiin iha pätevät näytteet. Yhessä kohtaa huusin vaan "Oho!" kun rusahti sen verran railakkaasti se neula (tai pora tai mikä lienekään) siitä lihaksen läpi.
Mun piti tosiaan jo eilen julkasta tää, mut sitten joku lääkäri oli päättäny etten pääsekään kotiin vielä iltapäivällä, vaan pitää oottaa et se kone huutaa et säiliö tyhjä. Ja mähän ootin. Ja ootin. Ja joskus viideltä se sit viimein loppu. Sit ei muuta kun pikapikaa ulos sieltä sairaalasta ja kotiin ja auto alle ja Raisioon isovanhemmille syömään mun ööö puoliserkkujen, onkohan ne sellasia? No anyway, niiden kanssa. Ja arvatkaa vaan muistinko sit enää kotona joskus kympin aikoihin et piti postata. No en muistanu en.
Mulle tuli eilen illalla ihan kauhee vaellushimo. Ja sellanen olo etten haluu sille retkelle seuraa. Tai siis musta on kyllä parasta vaeltaa just kavereiden kanssa, mut nyt oli sellanen fiilis et pitää mennä yksin. Vaan mä ja kamat ja luonto. Oon ehkä joskus salaa haaveillu et menisin Lappiinkin vaeltelemaan yksin. Se vois olla kyllä vähän yksinäistä. Ne reitit on siellä niin pitkiä ja vaeltamiseen menis useempi päivä. Vois alkaa se hiljasuus ahistaa vähitellen. Veikkaan et sellasen retken jälkeen mun puheripuli kestäis varmaan useemman viikon. Eli ei sinne, ainakaan vielä.
Tänään sit ku aamulla heräsin niin olin jo unohtanu koko jutun. Vasta kun kaivoin mun puhelimen ja avasin netin, huomasin et välilehtiä oli varmaan kymmenen auki. Ja jokaselta löyty joku lähialueen retkeilysivu. Olin vissiin illalla ollu ihan tosissani lähössä. Eipä siinä sit auttanu oikeen muu ku alkaa vääntää eväitä ja valikoida kiva kohde. Siks kivaks kohteeks valikoitu tällä kertaa Kullaanpolku.
Ihan sai kyllä rauhassa mennä. Missään ei näkyny ristin sielua ennen ku olin jo pois metästä. Laavullakin kökin ihan yksinäni. Mun piti sytyttää nuotiokin. Mut kun se ei ekalla tikulla syttyny, niin en sit sytyttäny ollenkaan. Tuli meinaan sen verran iso kolhu mun partioegoon, hah. Onneks ei ollu ees mitään paistettavaa mukana, et siitä ei kärsiny kun tunnelma.
Siellä laavulla tuumailin et oikeestaan sairaslomalla voi joskus olla aika kivaakin. Arkiretket kun ei normaalisti oikeen onnistu. Täytyy nauttia tästä poikkeustilanteesta. Mietin kyllä sitäkin et ois voinu lainata pari tenttikirjaa ja lukee itsenäisesti yhen verotuksen kurssin. Mut sit pääsyin siihen, et tulevaisuuden kannalta tää metsäretki oli varmasti parempi vaihtoehto. Tästä oli mulle nyt enemmän apua ja iloa kun kirjoista.
Huomenna meenkin hammaslääkäriin. Joku pakollinen tarkastus ennen siirtoa..
Multa otettiin kans luuydinnäyte. Siitä selviää sit viikon päästä mun jatkot. Eli tuleeko toimen kuuri vielä vai mennääkö suoraan siirtoon. Vähän kyllä toi näyte etukäteen kuumotti, kun sen otti meijän osaston uus erikoistuva lääkäri enkä ollu varma sen taidoista. Näytin varmaan todella pelästyneeltä siinä vaiheessa kun kuulin et se ottaa sen näytteen, kun yks hoitajakin sano mulle et "muista hengittää". Melkein muistinkin. No, onneks lopputulos oli kuitenkin hyvä, ja saatiin iha pätevät näytteet. Yhessä kohtaa huusin vaan "Oho!" kun rusahti sen verran railakkaasti se neula (tai pora tai mikä lienekään) siitä lihaksen läpi.
Mun piti tosiaan jo eilen julkasta tää, mut sitten joku lääkäri oli päättäny etten pääsekään kotiin vielä iltapäivällä, vaan pitää oottaa et se kone huutaa et säiliö tyhjä. Ja mähän ootin. Ja ootin. Ja joskus viideltä se sit viimein loppu. Sit ei muuta kun pikapikaa ulos sieltä sairaalasta ja kotiin ja auto alle ja Raisioon isovanhemmille syömään mun ööö puoliserkkujen, onkohan ne sellasia? No anyway, niiden kanssa. Ja arvatkaa vaan muistinko sit enää kotona joskus kympin aikoihin et piti postata. No en muistanu en.
Mulle tuli eilen illalla ihan kauhee vaellushimo. Ja sellanen olo etten haluu sille retkelle seuraa. Tai siis musta on kyllä parasta vaeltaa just kavereiden kanssa, mut nyt oli sellanen fiilis et pitää mennä yksin. Vaan mä ja kamat ja luonto. Oon ehkä joskus salaa haaveillu et menisin Lappiinkin vaeltelemaan yksin. Se vois olla kyllä vähän yksinäistä. Ne reitit on siellä niin pitkiä ja vaeltamiseen menis useempi päivä. Vois alkaa se hiljasuus ahistaa vähitellen. Veikkaan et sellasen retken jälkeen mun puheripuli kestäis varmaan useemman viikon. Eli ei sinne, ainakaan vielä.
Tänään sit ku aamulla heräsin niin olin jo unohtanu koko jutun. Vasta kun kaivoin mun puhelimen ja avasin netin, huomasin et välilehtiä oli varmaan kymmenen auki. Ja jokaselta löyty joku lähialueen retkeilysivu. Olin vissiin illalla ollu ihan tosissani lähössä. Eipä siinä sit auttanu oikeen muu ku alkaa vääntää eväitä ja valikoida kiva kohde. Siks kivaks kohteeks valikoitu tällä kertaa Kullaanpolku.
Ihan sai kyllä rauhassa mennä. Missään ei näkyny ristin sielua ennen ku olin jo pois metästä. Laavullakin kökin ihan yksinäni. Mun piti sytyttää nuotiokin. Mut kun se ei ekalla tikulla syttyny, niin en sit sytyttäny ollenkaan. Tuli meinaan sen verran iso kolhu mun partioegoon, hah. Onneks ei ollu ees mitään paistettavaa mukana, et siitä ei kärsiny kun tunnelma.
Siellä laavulla tuumailin et oikeestaan sairaslomalla voi joskus olla aika kivaakin. Arkiretket kun ei normaalisti oikeen onnistu. Täytyy nauttia tästä poikkeustilanteesta. Mietin kyllä sitäkin et ois voinu lainata pari tenttikirjaa ja lukee itsenäisesti yhen verotuksen kurssin. Mut sit pääsyin siihen, et tulevaisuuden kannalta tää metsäretki oli varmasti parempi vaihtoehto. Tästä oli mulle nyt enemmän apua ja iloa kun kirjoista.
Huomenna meenkin hammaslääkäriin. Joku pakollinen tarkastus ennen siirtoa..
sunnuntai 2. huhtikuuta 2017
Sumuista retkeilyä
Lauantai oli niin syksynen päivä täällä. Maa oli ruskee ja taivas harmaa. Ja vettä sato melkeen koko päivän. Toivottavasti ees katupöly ois ton ansiosta huuhtoutunu pois.
Menin lauantai-iltapäivästä iskän luo. Syömään ja olemaan ja silleen. Okei, perimmäinen ajatus oli ehkä se, että päästään suht ajoissa sunnuntaina liikkeelle. Tarkotus oli siis mennä Kurjenrahkalle retkelle ja kiertää se Savojärven lenkki. Ehdotin sitä ite alkuviikosta, kun aattelin et se on tasanen ja mä pystyn sen käveleen ympäri. Nyt ois tosin kyllä menny jo mäkisempikin polku, mut eipä siinä, Savojärven lenkki on tosi jees. Tulee ihan Lapin suot mieleen.
Launtai meni siis sadetta pidellessä. Tai koitettiin me mennä mun pikusiskon kanssa frisbeegolfaamaan, mut joku järjen jättiläinen oli ottanu korit pois. Niitä on joskus siinä Kuloisissa ollu ainakin kymmenkunta, mut nyt löydettiin tasan kolme. Ja vielä ihan vääristä paikoista. Hetki siinä ihmeteltiin, mut sitten päätettiin jatkaa pelaamista lautapeleillä. Mua hämmentää kyllä edelleen niitten korien kohtalo.
Tänään sit startattiin auton nokka kohti sumuista Kurjenrahkaa. Toki oli sitä sumua myös joka puolella muualla. Käppäiltiin suunniteltu lenkki ja evästeltiin nuotiolla. Olikin jo kauhee ikävä retkeilyä. Se on niin erilaista kumminkin kun suunnistus. Ehtii nauttimaan luonnosta paremmin kun ei oo kiiire mihinkään. Tai ehkä joskus saattaa olla. Meinaan taukopaikalle.
Retki ei mulla tuntunu fyysisesti muutakun polvessa. Se on ottanu jostain vähän nokkiinsa, mut eipä se oikeestaan haittaa. Urheillessa on tottunu siihen et melkeen aina on joku krämppä jossain päin kroppaa. Ja nyt se on toi oikee polvi.
Huomenna pääsenkin sitten eroon tästä lääkkeestä. Ainakin pariks viikoks. Tuntuu varmaan hassulta, kun ei koko ajan tarvii kantaa laukkua ja huolehtia tosta laitteesta.
Menin lauantai-iltapäivästä iskän luo. Syömään ja olemaan ja silleen. Okei, perimmäinen ajatus oli ehkä se, että päästään suht ajoissa sunnuntaina liikkeelle. Tarkotus oli siis mennä Kurjenrahkalle retkelle ja kiertää se Savojärven lenkki. Ehdotin sitä ite alkuviikosta, kun aattelin et se on tasanen ja mä pystyn sen käveleen ympäri. Nyt ois tosin kyllä menny jo mäkisempikin polku, mut eipä siinä, Savojärven lenkki on tosi jees. Tulee ihan Lapin suot mieleen.
Launtai meni siis sadetta pidellessä. Tai koitettiin me mennä mun pikusiskon kanssa frisbeegolfaamaan, mut joku järjen jättiläinen oli ottanu korit pois. Niitä on joskus siinä Kuloisissa ollu ainakin kymmenkunta, mut nyt löydettiin tasan kolme. Ja vielä ihan vääristä paikoista. Hetki siinä ihmeteltiin, mut sitten päätettiin jatkaa pelaamista lautapeleillä. Mua hämmentää kyllä edelleen niitten korien kohtalo.
Tänään sit startattiin auton nokka kohti sumuista Kurjenrahkaa. Toki oli sitä sumua myös joka puolella muualla. Käppäiltiin suunniteltu lenkki ja evästeltiin nuotiolla. Olikin jo kauhee ikävä retkeilyä. Se on niin erilaista kumminkin kun suunnistus. Ehtii nauttimaan luonnosta paremmin kun ei oo kiiire mihinkään. Tai ehkä joskus saattaa olla. Meinaan taukopaikalle.
Retki ei mulla tuntunu fyysisesti muutakun polvessa. Se on ottanu jostain vähän nokkiinsa, mut eipä se oikeestaan haittaa. Urheillessa on tottunu siihen et melkeen aina on joku krämppä jossain päin kroppaa. Ja nyt se on toi oikee polvi.
Huomenna pääsenkin sitten eroon tästä lääkkeestä. Ainakin pariks viikoks. Tuntuu varmaan hassulta, kun ei koko ajan tarvii kantaa laukkua ja huolehtia tosta laitteesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)