Vanha tuttu Clostridium

Koko viikonlopun majailin porukoilla ja ajelin aamusin ja iltasin Tyksiin kortisonitiputuksiin. Mut ei tehonnu se lääke mun suolistoon. Oireet pysy samanlaisina koko ajan. Lääkärin mukaan parin päivän sisällä ois pitäny alkaa helpottaa. Mut mitään edistystä ei tosiaan tapahtunu. Kieltämättä alko kyllä eilen illalla hiukan pelottaa et mitä jos tää on hyljintää eikä lääkkeet tehoo? Et mitäs sitten? Koitin myös henkisesti valmistautuu kaiken maailman tähystyksiin, jotka perjantaina ohimennen mainittiin. Siis että jos maanantaina ei vatsa oo normaali, niin sit tähystellään.

Muutaman tunnin mä ehdin siinä päivähuoneessa tänää istuskella, iskeä tarinaa vanhempien miesten kanssa ja miettiä et mitä kaikkea mahtaa olla tiedossa. Joku mainitsi suolen magneettikuvankin. Kuumotus vaan lisäänty kun mietin itteeni kiljumassa vessahätää siellä ahtaassa putkessa kesken kuvauksen. Mutta. Tällä kertaa kävikin niin, että sain suhteellisen mukavan selityksen mun vaivoille. Clostridium oli meinaan perjantain ulostenäytteessä positiivinen. Eli siis se sama antibioottiripulia aiheuttava bakteeri, joka mulla oli siirrossakin. Ei ilmeisestikään siis käänteishyljintää. Huh. Kymmenen päivän lääkekuuri ja bakteerin pitäis olla poissa. Joskus käy näinkin kivasti.

Nyt vaan ootan innolla et maha rauhottuu ja voi taas alkaa tehdä asioita, jotka ei sijaitse vessan välittömässä läheisyydessä. Eikä tarttis enää harrastaa yöliikuntaa sängyn ja vessan välillä. Loppuviikosta olis pientä kesäreissuakin tiedossa. Varauduin jo siihen, että sekin menee sivu suun, mutta nyt näyttää lupaavalta. Taidan sittenkin päästä mukaan matkaan!

Hyljintääkö?

Hahah, melkein nuolasin ennen ku tipahti. Viimeyönä maha meni totaalisen sekasin ja joka tuutista tuli vaan vettä. Tai no tulee edelleen. Aamulla sitte soitin osastolle et mitäs nyt. Kuulemma sinne heti vaan antamaan ulostenäytteet ja saamaan kunnon annos kortisonia suoneen.

Ulostenäytteestä pitäs huomiseen mennessä selvitä et onko mulla taas se Clostridium mikä oli siirrossakin vai ei. Ens viikolla sit selviää jotain hyljintäjuttuja. Maanantaina jos ei oo helpottanu, niin tiedossa on tähystys. Kääks.

Nyt käyn aamuin illoin saamassa kortisonia suoneen ja seurailen oloa kotosalla. Kädessä on kanyyli vähän hassussa paikassa kun kolme aika buenoa suonta puhkes kanyloidessa. Oli kuulemma pienet kädet ja pienet suonet. Vasen käsi onkin nyt vähän invalidi, mut ei siinä, ite en ees sais varmaan neulaa nahan läpi saatika suoneen asti.

Näin ne tilanteet siis muuttuu. Nopsaan. Yhessä yössä. Onneks vointi ja fiilis on kuitenkin edelleen jees ja hoito sekä tutkimukset alotettu!

Voitte pian kutsuu mua opiskelijaks

Pian mua voi toivon mukaan taas kutsua opiskelijaksi. Oon meinaan tässä kotona ollessa pohdiskellu, että palaisin kouluun nyt syyskuusta alkaen, muuten mulla hajoo pää tähän sairaslomailuun. Tekemättömyyteen, peukaloiden pyörittelyyn ja pohdiskeluun. Tarviin jotain järkevää tekemistä ja haluun edetä elämässä. Oon sellanen ihminen, joka on aina menossa jossain ja käyn kotona lähinnä siivoomassa ja nukkumassa. Sillon mulla on hyvä olla. Tänään sain siunauksen lääkäriltä, että voin tosiaan mennä sinne kouluun (tai y-li-o-pis-toon, niinkun meidän yks opettaja tai professori tai mikälie onkaan aina sanoo). Tietty maalaisjärkeä käytän ja skippaan varmaan jonkun verran luentoja pahimpina flunssakausina.

Selän magneetista löyty muuten rasitusmurtumia mun molemmista suoliluista. Ne selittää mun alaselkäkivut. Hoitona on lähinnä kivuliaan liikunnan ja tärähtelyn vältteleminen ja odottaminen. Aika parantaa haavat. Ja murtumat. Ja kultaa muuten muistotkin.

Iho alkaa vähitellen olla kuosissa. Kortisonia voitiin jo vähentää taas hiukan. Vatsa nyt on sekasin ku seinäkello (no ei nyt ihan sentään oikeesti), mutta huomaa hyvin et lääkkeet on edelleen rajut, vaikkei ne mitään sairaalan herkkuihin verrattuna ookkaan. "Onneks" oon kuitenkin jo ennen sairastumista kärsiny temppuilevasta vatsasta, niin tää ei paljon siitä poikkea. Täytyis vaan muistaa, ettei syö jäätävän isoja annoksia kerralla. Eikä sipsejä. Ei yhden yhtä.

Ja hei! Sain luvan mennä kuntosalille. En ehkä kestä. Nyt mä pääsen toden teolla kuntoutumaan. Vaikka kotona oonkin kaikenlaista säätäny käsipainoilla ja jumppanauhoilla, niin on se ihan eri kun salilla treenatessa. Kotoota ei löydy samanlaista tekemisen meininkiä.

Nyt just mulla on vaan niin onnellinen olo. Viimepäivät on ollu mukavia, tulevaisuus näyttää valosalta ja maha on täynnä. Kahvikupissakin on vielä kahvia jäljellä, eikä se ees oo kylmää. Voi kun voisin luovuttaa ees hiukkasen tätä mun fiilistä jokaselle joka tän postauksen lukee.

Ps. Mun haastattelun pitäis löytyä viikonlopun Hesarista, joten jos kiinnostaa niin silmät auki!

Paluu huhtikuun mietteisiin

Mä tein tänään aamulla aika merkittävän havainnon. Tai ainakin luulen et tein. Mulla on nyt kahen mittasia ripsiä. Sellasia pitkiä lortteja ja sit semmosia nysiä. Nysät ei voi tarkottaa muuta kun uutta kasvustoa. Jes.

Vietin kans tänään magneettiputkessa aikaa reilun tunnin. Kuvattiin lannerankaa ja lantiota. Jännä miten siellä tulee aina kuuma. Paitsi varpaat jäätyy kun ne ei oo siellä putkessa. Nyt ootan enää tuloksia. Ois huippua jos selviäis, että mikä tuolla selässä oikein on.

Muuten mulla menee ihan loistavasti. Oon päässy nauttimaan kesästä mökillä ja veneellä ja ihan kaupungissakin. Kesäkuussa en ois pahimpaan aikaan uskonu et tää on ees mahollista. Mut olihan se sittenkin. Ihan mahtavaa! Tuntuu kyllä, että uin tällä hetkellä kaulaa myöten kiitollisuusvelassa ties ketä kaikkia kohtaan.

Lupailin muuten joskus huhtikuussa, että palaan siirtoon ja kerron mun kokemuksista. Mä oon miettiny siitä kirjottamista pitkään. Oikeestaan en haluis ajatella koko asiaa enää yhtään. Mulle tulee fyysisesti ahdistava ja huono olo, kun ajattelenkin sitä. Mut toisaalta lupaus kirjottamisesta kummittelee jossain tuolla mun mielen perukoilla ja saa mut vielä enemmän ahdistuneeksi. Joten. Oksennan nyt mun ajatukset ulos. Palataan siis huhtikuun mietteisiin!

Eniten pelotti...

Kun maksa ei voinut hyvin. Sillon mä oikeesti pelkäsin. Kysyin monta kertaa et kuolenko mä. En ois halunnu olla hetkeekään yksin. Muistan kun halailin öisin oksennuspussia, kun ei ollu muutakaan. Sillon pelkäsin hetkellisesti eniten kun mulla oli molemmissa käsissä kanyylit ja päätettiin laittaa supis takasin. Olin lähes varma etten tuu elossa takasin sieltä leikkurista, jossa se laitettais. Mun verihiutaleet oli meinaan edellisenä päivänä ollu 8. Sit sain niitä lisää kaks pussia ja ne oli seuraavana aamuna 7. Pelkäsin et vuodan kuiviin ja että liiskaannun mun maksan alle. Hoinkin hoitajille et älkää viekö mua sinne. Et jos haluutte et oon elossa, niin älkää viekö mua.

Sisimmässäni mä en ois missään vaiheessa halunnu luovuttaa, mut se pelon tunne oli vaan niin vahva, et lähellä kyllä oli. Mulla oli ihan hirvee olo, mut onneks lääkepöhnässä en varmaan ees tajunnu kunnolla kuin huonossa kunnossa olin. En meinaan pystyny osallistumaan sellaseen palaveriin, missä mun tilanteesta kerrottiin mun porukoille. Kuulin sit vasta jälkeenpäin et ei ollu mikään helpoin nakki se. 

Mulla on pari kuvaa pahimmalta ajalta. Voin kertoo ettei hyvältä näytä. Sitä vaan miettii et oonks mä oikeesti ite tossa. 

Kamalinta oli...

Luulin tosiaan, että kamalinta tulee olemaan pahoinvointi. Mut niinhän siinä sitten kävi etten oksentanu kertaakaan! Muutaman kerran oli lähellä sellasen viruslääkkeen takia, mut sillonkin ehdin vaan kiljua oksennuspussin itelleni ja hyperventiloida hetken mun sängyssä ja lopputulos oli enemmän kun hyvä. Ei oksennusta. 

Kamalinta oli varmaan se rakkovaiva ja se olo, mikä maksan ongelmista seuras. Ja se kun nekin oli samaan aikaan. Ja muistaakseni sytomegaloviruksen nostattama kuumekin oli siinä hötäkässä päällä. Tuntu kun ois jääny siirtolohkareen alle ja joku puukottais samalla rakkoa. Kaikki oli tuskaa. Pahimmillaan hengittäminenkin oli raskasta, enkä saanu päivässä juotua ees yhtä 150ml nutridrinkkiä. Päivät myös kesti ikuisuuden, kun nukuin öisin joku nelisen tuntia tai vähemmän.

Vietin päiväni...

No pahimpaa puoltatoista viikkoa lukuun ottamatta (jolloin siis oikeesti vaan makasin ja koitin selviytyä pakollisista sairaalakuvioista) tein vähän kaikenlaista. Luin, olin puhelimella, katoin Tahdon asian ja Ex-onnelliset kokonaan, kävin kävelemässä, nostelin painoja, treffasin osastokavereita päivähuoneessa, juttelin vierailijoiden kanssa, tuijotin telkkaria ja opettelin käyttämään niitä tippalaskureita. Sellasta ajan tappamista ja oleilua enimmäkseen.

Söin...

Tän mä näköjään tiesin jo keväällä. En tosiaan syöny sairaalan safkoja kun ihan satunnaisesti. Muistaakseni kerran lasagnea, kerran lihapullia ja kerran uunimakkaraa. Ainiin, ja pari kertaa tilasin pinaattikeittoa, mut molemmat oli virheitä. Aluks söin myös aamupalaa ja melkeen koko ajan iltapalaa, kunnes muistin iltapalalistan ulkoa ja rasvassa uivat karjalanpiirakat ynnä muut herkut alko tursuta korvista ulos.

Veikkaan et oisin aikamoinen luuranko, jos porukat ei olis pitäny mua hengissä pizzalla, euron juustoilla, kotiruoalla, kiinalaisella, nektariineilla, tomaateilla ja viiliksillä. Oikeesti oon miettiny et oisko musta enää mitään jäljellä jos oisin vaikka kotosin Rovaniemeltä eikä kukaan ois käyny kattomassa mua ja tuomassa ruokaa.

Päivää piristi...

Vierailijat, kortit, ulkoilu, liikunta, hyvä ruoka ja sairaala-arjen komiikka. Muun muassa se kun olin just saanu nesteenpoistajaa suoraan suoneen ja sitten piti lähtee samalla sekunnilla maksan ultraääneen. Muutaman kerran ravasin vessassa siellä. Tai se, kun potilaskuljettaja olis halunnu viedä mut väärään huoneeseen, jossa tosiaan oli jo toinen potilas puolisoineen. Onneks olin hereillä ja tajusin mokan ajoissa. Puhumattakaan siitä kerrasta kun multa putos housut, kun niissä oli se kuminauha vyötäröltä rikki ja koitin ottaa aamupalatarjotinta vastaan, enkä voinu pitää niitä samalla ylhäällä.

Eniten ärsytti...

Ei kyllä oikeestaan ärsyttäny muu kun se, ettei päässy ulos. Mut muuten ei ollu mitään mistä ois voinu ärsyyntyä.

Kokemuksena siirto oli kyllä melkoinen kahden kuukauden vuoristorata. Tunteet meni laidasta laitaan, samoin vointi. Mutta mä opin paljon. Leukemiasta, komplikaatioista, itestäni. Koin paljon. Kivoja juttuja ja ehkä vähän enemmän niitä ei niin mukavia asioita. Sain mielettömän paljon mittaamattoman arvokasta apua. Kasvoin taas vahvemmaksi ja sain toisen synttäripäivän. 

Ps. Uskon et kirjottaminen autto, itkin aluks niin etten meinannu nähdä näyttöä ja näppistä, mut kirjottaessa olokin tasaantu. Terapeuttista kai tääkin.

En asu enää osastolla

Tosiaan, mut uloskirjatiin osastolta tän viikon maanantaina. Heippa hei sairaalaranneke, tervetuloa vapaus!

Reilut pari kuukautta olinkin siellä putkeen. Huh. On siellä kyllä moni varmasti pidempäänkin ollu, että kai mä kumminkin suhteellisen lyhyellä ajalla selvisin. Ja tulipahan toivottavasti ainakin pahimmat ongelmat sitten kertarysäyksellä, eikä tipotellen. Mutta en mä vielä kyllä uskalla kovin hartaasti nuolasta, kun aina voi kumminkin tipahtaa. Nimimerkillä kokemusta on. Muutamasta kerrasta.

Tällä viikolla oonkin sitten muun muassa hankkinu itelleni sopivampia vaatteita (joissa en näytä spurgulta), suunnistanu, nähny kavereita, ollu mökillä ja syöny. Ja syöny. Ja sanoinko jo että syöny? Oon kyllä jo ihan kyllästyny ruokaan. Erityisesti lihaan ja perunaan, hampurilaisiin ja pizzaan ja ääh, vähän kaikkeen. Tuntuu et kaikki mitä haluisin syödä niin on kiellettyä. En yhtään ihmettele, että Eeva poimi Raamatussa sen kielletyn hedelmän siitä puusta. Välillä tekis meinan myös ite mieli poimia muutamat mansikat, graavilohet ja buffetlounaat vatsalaukun täytteeks.

Olo on noin yleisesti aika jees. Käänteishyljintä on vähän ehkä rauhottunu, vaikkakin levinny. Rakko vihlasee enää harvakseltaan. Uusimmaks ongelmaks on vaan muodostumassa alaselkäkipu. Aluks se tuntu vaan kävellessä, nyt jo muutenkin kun jotain tekee. Tai no yrittää tehdä. Ja selällään maatessa tuntuu myös. Sitten kun koitan olla niin ettei se satu, niin yläselkä menee jumiin. Ja nyt oon siinä tilanteessa, että alaselässä vihloo todennäkösesti joku muu kun lihakset ja yläselän kivun aiheuttaa lihasjumit. Että koko selkä on niin kun puolkuntonen. Pitää varmaan soitella huomenna osastolle, että oon kohta jumissa kokonaan, että mitä tehdään. Tai sitten ootan keskiviikkoon, jollon mulla on aika. Let's see, kuinka pahaks kipu tässä menee.

Mutta vaikka tällasia epämääräsiä vaivoja löytyykin, niin oon mä nauttinut kyllä kotielämästä! Mun kolmenkymmen neliön saunasta, ja rappukäytävän äänistä.

Ja hei, veriarvot oli myös noussu ihan huimasti kotosalla. Näihin tunnelmiin tällä erää!

Kiitollinen

Tuli tässä mieleen, että vois mun tän hetken kuulumiasia  tännekin päivittää. Nyt on niinkin onnellinen tilanne, että käyn Tyksissä vaan kerran päivässä aamuisin saamassa suoneen antibioottia ja lääkettä siihen sytomegalovirukseen ja näyttämässä mun ihoa, jossa on nyt käänteishyljintää.

Sytomegalovirus oli perjantaisissa labroissa ekaa kertaa negatiivinen, mikä on aivan loistava juttu. Huomenna kun on maanantai, nin mietitään sitten miten jatketaan näiden tiputusten suhteen. Ja labratkin on huomenna taas, niin näkee mihin suuntaan veriarvot on menny.

Hyljintälääkkeen annostus tuplattiin, samoin kortisonin. Jos lähtis naamasta, selästä ja mahasta toi punasenkirjava ja kutiseva ihottuma hälvenemään. Lievä käänteishyljintähän on onneks ihan hyvästä. Nyt se vaan pitää saada pois.

Nesteenpoistaja lopetettiin niin, että tänään on eka päivä ilman sitä. Katotaan mitä mahtaa tapahtua. Toivottavasti ei mitään. Rakko kipuilee vielä vähän välillä, mutta oon mä sentään onnistunu sen niin hyvin kouluttamaan, että ei tarvii kun muutaman tunnin välein käydä vessassa ja öisin ei ollenkaan.

Fyysinen kuntokin on hitaassa nousussa ihan vaan sillä, et elelee suhteellisen normaalia arkea. Oonkin tällä viikolla käyny mökillä, keskiaikamarkkinoilla, kahvilla ja tietty syömässä porukoilla. Kyllä se arki siitä vielä alkaa ihan toden teolla aiemmin ku huomaankaan.

Oon viimeaikoina vaan miettiny et on se lääketiede ihmeellistä. Ja se ammattitaito ja huolellisuus millä potilaita hoidetaan niin ihan huippuluokkaa. Ei voi olla muuta kun kiitollinen kun tuntemattomat haluu yrittää pelastaa muan henkeä keinolla millä hyvänsä. Mulla on lopulta ehkä se helpoin rooli -selvitä hengissä.