Arki, arjen, arkea, arjessa...

Meikäläinen suuntas maanantaina kohti Kauppakorkeeta. Kahenksan kuukauden tauon jälkeen. Tai okei, kävin mä keväällä pari lappua tulostamassa. Mut opiskelumielessä siis ekaa kertaa yli puoleen vuoteen. Olin varmaan melkeen yhtä innoissani kun ekaluokalla, seiskaluokalla, lukion ekalla ja kauppakorkeen pupuvuonna. Taas uuden alun edessä, reppu selässä ja penaali pakattuna.

Vaikka oon meinannu ottaa nokoset joka luennolla, veitset ja maito on lounaalla loppunu kesken, laskutehtävät tuntuu olevan täynnä kompakysymyksiä, eikä yhetkään kengät sovi mun kauppishousuihin, niin oon vähintäänkin onnellinen. Kun murheet on niin pieniä. Eikä noi nyt oo murheita ees, kunhan kasasin jotain faktoja tohon peräkkäin.

Ihanaa kun voi ajatella muitakin kun sairaalajuttuja. Ja omaa oloa. Toki sekin pitää pitää mielessä ja olla hereillä muutosten suhteen, mutta muuten. Voin olla normaalisti. Stressata turhasta eikä todellisista ongelmista. Ja vaikka ehkä pieniä todellisia ongelmia onkin niin niitä en ainakaan ajattele. Kun ei ne oo niin vakavia (toivottavasti), enkä voi niille ite mitään. Okei, paitsi välttää tärähteleä liikuntaa. On meinaan paljon kivempi miettiä turhuuksia kun siihen on taas mahdollisuus.

Kävin tänään morjenstamassa tuttuja lastenosastolla. Oli kyllä tervetullut olo sielläkin. Edelleen. Mutta pointti oli se, että musta se yks lääkäri sano kivasti siihen kun kerroin et musta tuntuu turhalta valittaa pikkuvaivoja. Sen meinaan huomautti, et eiks oo kiva kun on vaan pieniä vaivoja, joita valittaa. Ja tottahan se on. Erittäin mukavaa sanoisin!

Mun arkeen kuuluu nyt siis koulua, kavereita, partiota, suunnistusta ja urheilua. Kahta vikaa ton selän sallimissa rajoissa toki. Taisin meinaan räsäyttää sen uusiks viime viikolla kun olin suunnistamassa, damn. Tänään olin kyllä body pumpissa, heh. Eka mun ei pitäny tehä mitään, sit aattelin mennä niska-hartia jumppaan, mut jotenkin päädyin pumppiin. Ehkä siks et se on mun lempparijuttu suunnistuksen ja juoksun jälkeen ja siks että siellä voi tehä kevyestikin. Eikä se oo tärisevää liikuntaa. Ja olihan siellä myös mun lemppariohjaaja. Voin kertoo, että hiemn kouras itsetuntoa, kun kyykkäsin viidellä kilolla jalat täristen ja tunnin päätyttyä mietin et miten mahdan jaksaa polkea kotiin. Mut loppu hyvin, kaikki hyvin ja pääsin helposti kotiin.

Busy

Oon saanu jo jonkun verran kyselyjä et miten menee ja koska päivitän blogia seuraavaks. Vastannu oon millon mitäkin, ja niistä vastauksista tuskin mikään on pitäny paikkaansa. Siis blogin suhteen. Sitä vaan suhaa paikasta toiseen ja säätää kaikenlaista ja sit kun on hetki aikaa hengähtää niin ei muista/jaksa/huvita tehdä blogin eteen mitään. Ihan ku tää ois joku isompikin työmaa. Vaiks ei kyllä oo.

No, mulla menee ihan jees. Pientä krämppää millon missäkin. Sähköiskuja, selkäsärkyjä, lämpöilyä ja muuta pientä. Mut ei mitään mikä varsinaisesti estäis mua tekemästä arkijuttuja. Tietty urheilu on vähän kyseenalaista kun lämpöä on ollu nyt jo kuutena aamuna ja iltana, ja varmaan myös yönä.

Ens viikolla alkaa koulu, ja partio silleen kunnolla. Huomenna vois soitella Kelaan ja selvittää vihdoin ne tukiasiat kuntoon, etten oo kohta jossain niitten mustalla listalla. Ja lukuvuositarra pitää myös hakea, nyt kun mulla on lupa syödä kouluruokalassa lämpimiä ruokia, ah ihanaa. Muuten kaikki on reilassa.

Et eipä tässä ihmeempää. Pehmeetä arkeen paluuta koitan tässä varmaan suorittaa vielä vikoinakin lomapäivinä.

Miten menee?

Mistä mä ees alottaisin? Viime päivät oon onnistunu ohjelmoimaan niin täyteen kaikkea et oon itekkin ihan kujalla mun menoista. Kalenteri on meinaan vielä ostamatta. On ollu magneettikuvausta, epäonnista sienien etsimistä, extemporee retkeä Kurjenrahkalle, uimareissua, peli-iltaa, synttärijuhlaa ja partiota. Vähän kaikenlaista. Mietin vaan, että miten mä ne opiskelut tähän soppaan vielä mahdutan? Ei vaan, ei sit koulun alettua touhuta enää kesälomajuttuja. Ainakaan samalla mittakaavalla. Ja hyvä vaan, että on tekemistä, niin ei koko ajan vainoharhaile itelleen jotain uusia oireita.

Tosiaan, torstaina olin taas magneettikuvassa. Kuvattiin koko selkäranka ja aivot. Varjoaineella ja ilman. Selkäranka oli ihan kuosissa ja ne rasitusmurtumatkin oli jo alkanu luutua, jes. Päästä, tai no aivoista löyty sattumalöydöksenä joku valkosen aineen muutos. Ei oo kuulemma tulehdus, kasvain eikä käänteishyljintää. Se on voinu olla siellä koko mun elämän ajan tai pari vuotta tai viikon, ei voi tietää. Eikä se ees voi selittää tätä mun oiretta, kun se ei oo sellasella alueella. Että en nyt sitten varsinaisesti tiiä mistä mun sähköiskut johtuu. Jotain hermoperästä ja todennäkösesti siirrosta johtuvaa se lääkärin mukaan on. Kuukauden päästä kuvataan uusiks pää ja katotaan miltä siellä näyttää. Toivottavasti samalta.

Muuten vointi on ihan hyvä. Sitä vaan pelästyy jokasta särkyä, vatsanväännettä tai näppylää. Tällä hetkellä mun selkä särkee ajoittain. Yleensä tosta ristiselästä, mut pitkän seisomisen jälkeen alaselästä. Johtuu varmaan heikoista tukilihaksista, huonosta ryhdistä ja ylipäätään siitä et kun istun niin kökötän aina sellasessa kumarassa asennossa. Mut ehkä mä mainitsen siitäkin sit taas kun meen Tyksiin. Ja siitä et reisiluut ja lantio särkee aina välillä, aamusin ja iltasin tuntuu etten nää kauheen tarkasti (tää voi johtua kyllä yhestä mun lääkkeestä kun oireet alko sillon ku alotin sen, en vaan heti tajunnu asiaa) ja et reidet ja pakarat tuntuu olevan koko ajan hapoilla.

Nää ongelmat on pieniä ja niiden kanssa pärjää arjessa. Mietityttää vaan kun en oikeen tiiä mitkä noista on sellasia oireita et pitäis ilmottaa ja mitkä vaan sellasia normaaleiden ihmisten vaivoja. No, ehkä mä ajan mittaan opin senkin.

Lyhyt ja tehokas keikka

Jaahas. Kotona taas. Clostridium jäi sairaalaan, mutta jonkinasteiset mahavaivat jäi mulle. Mut eipä nää oo mitään verrattuna esimerkiks viime viikkoon. Ei todellakaan mitään. Kuume lähti, tulehdusarvo laski ja valkosolut nousi. Ja nousi muuten sellasta vauhtia et ei morjes.

Heräsin vissiin sunnuntaina aivan karseeseen selkäsärkyyn ja aattelin et mitä nyt taas. Mikä vaiva seuraavaks? En ees ollu tehny mitään ja alaselästä lähti koko selkään viiltävä kipu sydämenlyöntien tahtiin. Eka aattelin et en ees mainitse koko hommasta. Etten jaksa taas jotain uutta juttua, mut sit kumminkin sain taottua järkee mun päähän ja mainitsin asiasta. Ja se kannatti, kipu johtu kuulemma siitä et valkosolut nousi niin voimakkaasti. Positiivista särkyä siis. Tällä kertaa.

Muuten mulla oli aika tylsä sairaalakeikka. Vaihtoehtona oli olla tiputusten välissä joko omassa huoneessa tai poissa koko osastolta, etten tartuta ketään siihen clostridiumiin. Tein mä siitä sitten omatoimisesti vähän jännempää muun muassa pelaamalla tosielämän tinderiä tupakkapaikalla. Tarjonta oli vaan aika heikko, eikä yhtään potentiaalista miesehdokasta ollu mestoilla. Pakko tähän väliin muuten sanoa, että en siis ite polta, mut se oli ainoo paikka missä näky ees vähän liikettä sateisena lauantai-iltana sairaalassa. Sunnuntaina pari ystävää onneks pelasti mut sosiaaliselta kuolemalta. Tai miksikä sitä nyt nimittäis.

Ainiin, ehkä yks mainitsemisen arvonen juttu tapahtu. Mä söin muutaman kerran sairaalaruokaa. Eikä se ees ollu pahaa. Mä hämmennyin, mut niin hämmenty äänistä ja ilmeistä päätellen myös muutama hoitaja ja/ tai laitoshuoltaja. Käytävältä kuulu vaan "whaat!?" ja "mitämitää?" kun sanoin, öö muutaman kuukauden jälkeen, et itse asiassa voisinkin ottaa sitä ruokaa.

Seuraavaks mulla on torstaina pään, rintarangan ja kaularangan magneettikuvaus. Koitetaan selvittää mistä johtuu mun sellaset sähköiskumaiset tuntemukset takalistossa ja reisissä kun taivutan päätä eteenpäin. Kauhulla ja innolla ootan vastausta. Vaikka itehän oon jo toiminu vuosia pätevänä googlelääkärinä ja oon diagnosoinu itelleni jo kupan ja kuus muuta tautia, joihin tää oire liittyy, niin  ois kiva saada se oikee syy selville. Kauhee vaan ku kaikki sivut, joita netistä löytyy aiheeseen liittyen on jotain ms-tauti -sivustoja. Et jos sellanenkin tähän tulla tupsahtaa, niin en enää kommentoi yhtään mitään. Yhtään mitään. Onneks mä vaan todennäkösesti taas ylianalysoin, mutta pessimisti ei pety.

Vikana vielä hyviä uutisia: luuydinnäyte oli puhdas ja kimera 100%! (Googlettakaa pliis kimera, mä en itekkään oo ihan täysin varma mitä se meinaa, niin en osaa vastata)

Plot twist

Tyksissä taas. Aamulla nous kuume yli kolmekasin, niin piti lähtee päivystykseen. Oikeestaan lämpö oli varmaan jo eilen yli ton rajan, mutta mun kuumemittari oli jääny iskälle (ylläripylläri), niin en saanu sitä todistettua. Piti meinaan venata sen aikaa et olo tuli sellaseks et jaksoin raahautua kauppaan hakee uutta, ja kun tulin kotiin, niin lämpö oli korkeimmillaan enää 37,9. Eli yhen kymmenyksen päässä osastosta.

Tällä kertaa päivystyksessä meni kaikki asiat jouhevasti. Oikeestaan hämmentävän hyvin, kun vertaa viimekertaan ja hiukan hitaan ja unisen mieshoitajan toilailuihin. Saatiin kahet verikoepaketit, sydänfilmi ja keuhkokuva otettua. Tosin se keuhkokuva meni pieleen ja otettiin iltapäivällä uusiks, mut anyway. Kukaan ei myöskään koittanu siellä hyvää hyvyyttään tarjota mulle buranaa tai panadolia. Kanyylikin meni ekalla suoneen. Tosin taas sellaseen suoneen et vasen käsi on koko ajan puoliks koukussa. Mut mitäpä pienistä.

Jännä muuten miten mulla tulee karsee roskaruoan ja herkkujen himo aina ku tuun sairaalaan. Tai no sokerikoukussa oon muutenkin, mut täällä se vaan pahenee. Onneks äiti toi myös järkevää syömistä tänne mun jääkaapista. Ei pelkällä mäkkisafkalla ja suklaalla kovin pitkälle pötkitä.

Nyt vaan keskityn häätämään tän kuumeen pois, laskemaan tulehdusarvon ja nostamaan mun valkosolutason normaaliks. Tai enhän mä sitä tee, vaan noi lääkkeet. Mä vaan ootan tuloksia.