Arki, arjen, arkea, arjessa...

Meikäläinen suuntas maanantaina kohti Kauppakorkeeta. Kahenksan kuukauden tauon jälkeen. Tai okei, kävin mä keväällä pari lappua tulostamassa. Mut opiskelumielessä siis ekaa kertaa yli puoleen vuoteen. Olin varmaan melkeen yhtä innoissani kun ekaluokalla, seiskaluokalla, lukion ekalla ja kauppakorkeen pupuvuonna. Taas uuden alun edessä, reppu selässä ja penaali pakattuna.

Vaikka oon meinannu ottaa nokoset joka luennolla, veitset ja maito on lounaalla loppunu kesken, laskutehtävät tuntuu olevan täynnä kompakysymyksiä, eikä yhetkään kengät sovi mun kauppishousuihin, niin oon vähintäänkin onnellinen. Kun murheet on niin pieniä. Eikä noi nyt oo murheita ees, kunhan kasasin jotain faktoja tohon peräkkäin.

Ihanaa kun voi ajatella muitakin kun sairaalajuttuja. Ja omaa oloa. Toki sekin pitää pitää mielessä ja olla hereillä muutosten suhteen, mutta muuten. Voin olla normaalisti. Stressata turhasta eikä todellisista ongelmista. Ja vaikka ehkä pieniä todellisia ongelmia onkin niin niitä en ainakaan ajattele. Kun ei ne oo niin vakavia (toivottavasti), enkä voi niille ite mitään. Okei, paitsi välttää tärähteleä liikuntaa. On meinaan paljon kivempi miettiä turhuuksia kun siihen on taas mahdollisuus.

Kävin tänään morjenstamassa tuttuja lastenosastolla. Oli kyllä tervetullut olo sielläkin. Edelleen. Mutta pointti oli se, että musta se yks lääkäri sano kivasti siihen kun kerroin et musta tuntuu turhalta valittaa pikkuvaivoja. Sen meinaan huomautti, et eiks oo kiva kun on vaan pieniä vaivoja, joita valittaa. Ja tottahan se on. Erittäin mukavaa sanoisin!

Mun arkeen kuuluu nyt siis koulua, kavereita, partiota, suunnistusta ja urheilua. Kahta vikaa ton selän sallimissa rajoissa toki. Taisin meinaan räsäyttää sen uusiks viime viikolla kun olin suunnistamassa, damn. Tänään olin kyllä body pumpissa, heh. Eka mun ei pitäny tehä mitään, sit aattelin mennä niska-hartia jumppaan, mut jotenkin päädyin pumppiin. Ehkä siks et se on mun lempparijuttu suunnistuksen ja juoksun jälkeen ja siks että siellä voi tehä kevyestikin. Eikä se oo tärisevää liikuntaa. Ja olihan siellä myös mun lemppariohjaaja. Voin kertoo, että hiemn kouras itsetuntoa, kun kyykkäsin viidellä kilolla jalat täristen ja tunnin päätyttyä mietin et miten mahdan jaksaa polkea kotiin. Mut loppu hyvin, kaikki hyvin ja pääsin helposti kotiin.