Vietin kans tänään magneettiputkessa aikaa reilun tunnin. Kuvattiin lannerankaa ja lantiota. Jännä miten siellä tulee aina kuuma. Paitsi varpaat jäätyy kun ne ei oo siellä putkessa. Nyt ootan enää tuloksia. Ois huippua jos selviäis, että mikä tuolla selässä oikein on.
Muuten mulla menee ihan loistavasti. Oon päässy nauttimaan kesästä mökillä ja veneellä ja ihan kaupungissakin. Kesäkuussa en ois pahimpaan aikaan uskonu et tää on ees mahollista. Mut olihan se sittenkin. Ihan mahtavaa! Tuntuu kyllä, että uin tällä hetkellä kaulaa myöten kiitollisuusvelassa ties ketä kaikkia kohtaan.
Lupailin muuten joskus huhtikuussa, että palaan siirtoon ja kerron mun kokemuksista. Mä oon miettiny siitä kirjottamista pitkään. Oikeestaan en haluis ajatella koko asiaa enää yhtään. Mulle tulee fyysisesti ahdistava ja huono olo, kun ajattelenkin sitä. Mut toisaalta lupaus kirjottamisesta kummittelee jossain tuolla mun mielen perukoilla ja saa mut vielä enemmän ahdistuneeksi. Joten. Oksennan nyt mun ajatukset ulos. Palataan siis huhtikuun mietteisiin!
Eniten pelotti...
Kun maksa ei voinut hyvin. Sillon mä oikeesti pelkäsin. Kysyin monta kertaa et kuolenko mä. En ois halunnu olla hetkeekään yksin. Muistan kun halailin öisin oksennuspussia, kun ei ollu muutakaan. Sillon pelkäsin hetkellisesti eniten kun mulla oli molemmissa käsissä kanyylit ja päätettiin laittaa supis takasin. Olin lähes varma etten tuu elossa takasin sieltä leikkurista, jossa se laitettais. Mun verihiutaleet oli meinaan edellisenä päivänä ollu 8. Sit sain niitä lisää kaks pussia ja ne oli seuraavana aamuna 7. Pelkäsin et vuodan kuiviin ja että liiskaannun mun maksan alle. Hoinkin hoitajille et älkää viekö mua sinne. Et jos haluutte et oon elossa, niin älkää viekö mua.
Sisimmässäni mä en ois missään vaiheessa halunnu luovuttaa, mut se pelon tunne oli vaan niin vahva, et lähellä kyllä oli. Mulla oli ihan hirvee olo, mut onneks lääkepöhnässä en varmaan ees tajunnu kunnolla kuin huonossa kunnossa olin. En meinaan pystyny osallistumaan sellaseen palaveriin, missä mun tilanteesta kerrottiin mun porukoille. Kuulin sit vasta jälkeenpäin et ei ollu mikään helpoin nakki se.
Mulla on pari kuvaa pahimmalta ajalta. Voin kertoo ettei hyvältä näytä. Sitä vaan miettii et oonks mä oikeesti ite tossa.
Kamalinta oli...
Luulin tosiaan, että kamalinta tulee olemaan pahoinvointi. Mut niinhän siinä sitten kävi etten oksentanu kertaakaan! Muutaman kerran oli lähellä sellasen viruslääkkeen takia, mut sillonkin ehdin vaan kiljua oksennuspussin itelleni ja hyperventiloida hetken mun sängyssä ja lopputulos oli enemmän kun hyvä. Ei oksennusta.
Kamalinta oli varmaan se rakkovaiva ja se olo, mikä maksan ongelmista seuras. Ja se kun nekin oli samaan aikaan. Ja muistaakseni sytomegaloviruksen nostattama kuumekin oli siinä hötäkässä päällä. Tuntu kun ois jääny siirtolohkareen alle ja joku puukottais samalla rakkoa. Kaikki oli tuskaa. Pahimmillaan hengittäminenkin oli raskasta, enkä saanu päivässä juotua ees yhtä 150ml nutridrinkkiä. Päivät myös kesti ikuisuuden, kun nukuin öisin joku nelisen tuntia tai vähemmän.
Vietin päiväni...
No pahimpaa puoltatoista viikkoa lukuun ottamatta (jolloin siis oikeesti vaan makasin ja koitin selviytyä pakollisista sairaalakuvioista) tein vähän kaikenlaista. Luin, olin puhelimella, katoin Tahdon asian ja Ex-onnelliset kokonaan, kävin kävelemässä, nostelin painoja, treffasin osastokavereita päivähuoneessa, juttelin vierailijoiden kanssa, tuijotin telkkaria ja opettelin käyttämään niitä tippalaskureita. Sellasta ajan tappamista ja oleilua enimmäkseen.
Söin...
Tän mä näköjään tiesin jo keväällä. En tosiaan syöny sairaalan safkoja kun ihan satunnaisesti. Muistaakseni kerran lasagnea, kerran lihapullia ja kerran uunimakkaraa. Ainiin, ja pari kertaa tilasin pinaattikeittoa, mut molemmat oli virheitä. Aluks söin myös aamupalaa ja melkeen koko ajan iltapalaa, kunnes muistin iltapalalistan ulkoa ja rasvassa uivat karjalanpiirakat ynnä muut herkut alko tursuta korvista ulos.
Veikkaan et oisin aikamoinen luuranko, jos porukat ei olis pitäny mua hengissä pizzalla, euron juustoilla, kotiruoalla, kiinalaisella, nektariineilla, tomaateilla ja viiliksillä. Oikeesti oon miettiny et oisko musta enää mitään jäljellä jos oisin vaikka kotosin Rovaniemeltä eikä kukaan ois käyny kattomassa mua ja tuomassa ruokaa.
Päivää piristi...
Vierailijat, kortit, ulkoilu, liikunta, hyvä ruoka ja sairaala-arjen komiikka. Muun muassa se kun olin just saanu nesteenpoistajaa suoraan suoneen ja sitten piti lähtee samalla sekunnilla maksan ultraääneen. Muutaman kerran ravasin vessassa siellä. Tai se, kun potilaskuljettaja olis halunnu viedä mut väärään huoneeseen, jossa tosiaan oli jo toinen potilas puolisoineen. Onneks olin hereillä ja tajusin mokan ajoissa. Puhumattakaan siitä kerrasta kun multa putos housut, kun niissä oli se kuminauha vyötäröltä rikki ja koitin ottaa aamupalatarjotinta vastaan, enkä voinu pitää niitä samalla ylhäällä.
Eniten ärsytti...
Ei kyllä oikeestaan ärsyttäny muu kun se, ettei päässy ulos. Mut muuten ei ollu mitään mistä ois voinu ärsyyntyä.
Kokemuksena siirto oli kyllä melkoinen kahden kuukauden vuoristorata. Tunteet meni laidasta laitaan, samoin vointi. Mutta mä opin paljon. Leukemiasta, komplikaatioista, itestäni. Koin paljon. Kivoja juttuja ja ehkä vähän enemmän niitä ei niin mukavia asioita. Sain mielettömän paljon mittaamattoman arvokasta apua. Kasvoin taas vahvemmaksi ja sain toisen synttäripäivän.
Ps. Uskon et kirjottaminen autto, itkin aluks niin etten meinannu nähdä näyttöä ja näppistä, mut kirjottaessa olokin tasaantu. Terapeuttista kai tääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti