Sivut

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kun kipu loppuu

Uskoin jo melkeen ettei tätä päivää tuu. Päivää, jollon dreeni otetaan pois. Mut se tuli, ja nyt oon niin onnellinen, ettei mitkään asteikot riitä tätä mun fiilistä kuvaamaan.

Aamulla käväsin röntgenissä kuvauttaumassa sen ilmarinnan. Mulla alkaa olla tuttuja sielläkin jo. Yks hoitaja tuli varta vasten moikkaamaan kun kuuli et oon tulossa kuvattavaks. Se on kyl nähny mun kaikki vaiheet tän ilmarinnan kanssa. Sen kerran kun makasin sängyssä itku silmässä, enkä pystyny puhumaan ja sen kerran kun tulin pyörätuolilla hoitajan kanssa myöhään illalla. Ja nyt tän kerran kun kuva saatiin taas otettua seisten. Ja pari muuta tuskasta reissua.

Toi putki lähti tosiaan tänään. Se oli semmonen ehkä mun etusormen paksunen tai vähän ohkasempi ja meni tosiaan tosta ylhäältä kyljestä sisään. Kun kehkokuva kerran näytti tarpeeks hyvältä, niin kirurgi tuli ja repäs sen pois. Sillä oli mukana ehkä kolme opiskelijaa, pari hoitajaa ja meidän osaston lääkäri. Voin kertoo et oli toikin sellanen toimenpide, mitä en haluu enää kokee uusiks. Vaiks kestikin lyhyen aikaa. Mut se fiilis kun tunnet et sellasta paksua letkua vedetään sun sisällä ja jokanen sisuskalu minkä omistat pistää vastaan minkä kerkee, niin ei oo mukava.

Mun piti siis vaan maata kyljellään, hengittää kerran sisään ja sit ku puhaltaisin ulos, niin letku vedettäis pois. Kuulostaa yksinkertaselta, mut taisin olla hiukan paniikissa kumminkin kun en muistanu et mites sitä henkee oikeen vedettiinkään sisään, ja jouduin sanoon et ootas hetki ku mietin et miten hengitetään.

Koko tän touhun jälkeen jäin tunniks makaamaan tasan siihen asentoon mihin ne mut jätti. En uskaltanu liikahtaa mihinkään. Jotenki pelkäsin et se kipu ei ookkaan poissa. Tai et jotain on menny pieleen. Sit vähitellen nostin sängyn päätyä ja palasin astetta mukavanmpaan arkeen. Sattuuhan toi vielä, tietenkin. Koko kylki laastarin alla. Aina kun nousee ylös, niin kirvelee ja muuta pientä. Mut kyllä nyt ollaan jo tosi reilusti voiton puolella.

Jos kaikki menee hyvin, voin päästä huomenna kotiin. Vähän eri kunnossa ku mitä etukäteen aattelin. Aikalailla toipilaana, mut kehityskelposena potilaana kumminkin. Kävely muistuttaa tällä hetkellä hattivattien vaappumista ilmapuntarin luo. Ja liikkuminen muutenkin eläkeläiskerholaisten tasoa. Tai oikeestaan huonompaa. Nykyajan mammat ja papat on keskimäärin yllättävän nopeita.


2 kommenttia:

  1. Ja ne mammat ja papat käyvät jopa kuntosalilla, jos puheisiin on uskominen. Lehdessäkin siitä kerrottiin, joten pakko olla totta joka sana. Taitavat olla kohta paremmassa kunnossa kuin keski-ikäiset sohvaperunat ��

    VastaaPoista
  2. Kyllä ne käy, oon nähny! Huippu vanhuksia meillä.

    VastaaPoista