Nuha eteni viimeyönä yskäksi. Tänään on saanu säännöllisen epäsäännöllisesti yskiä keuhkoja pihalle. Ja välissä niistää. Sellasta perusflunssaa. Ihan mukava sairastettava tällanenkin välillä.
Upeen kelin ansiosta käytiin pari kertaa kävelemässä. Filmtownille ja takas. Lainattiin meinaan se Harry Potterin ihan vika leffa ja nyt tajuun et mistä siinä kaikessa oli kyse. Vihdoin.
Lenkillä koitin muuten hiukan hölkätä. Siis tyyliin lyhtypylväiden välin vaan. Mut kuitenkin. Tuntu tosi oudolta. Siltä et ei ois ikinä tehny muuta ku kävelly. Ennen juoksu tuntu sellaselta tutulta. Et kun lähti lenkille niin ties et tän mä osaan, tätä mä jaksan vaikka kuinka pitkään. Mut nyt oli kyllä eri fiilis. En ollu ihan varma millon pettää jalat. Ja vaikkei sitä oikeestaan voinu juoksuks kutsuu niin oon silti onnellinen. Onnellinen siitä et mulla on jalat ja ne menee suurinpiirtein niinku mä toivon. Kaikilla ei oo ja pitäis osata olla onnellinen siitä mitä on. Niin mulle on opetettu. Ja niin mä opetan joskus mun lapsille.
Nähtiin illalla upessa auringonlaskussa lentokone. Se meni suoraan ylöspäin. Ihan ku joku ohjus. Sen kärki oli tumma ja lentorata suora. Puhuttiin siinä sitten maailmasta ja siitä et miten tässä nyt mahtaa käydä kun on suurvaltojen kapuloissa sellasia ihmisiä kun on. Totesin vaan et maailmanloppu tulee. Mut ei se mua pelota. Se olis reilua. Kaikki kuolis. Mitään ei jäis. Mut sit se on epäreilua jos ykskin jäis eloon. Tai puolet. Tai vaan et yks kuolis. Se olis epäreilua. Ja aika usein mä mietin et on tääkin epäreilua. Tää mun sairaus. Mut ei mahda mitään. Enää ei voi valittaa välituntivalvojalle niinkun ala-asteella. Nyt pelataan niillä korteilla mitä on jaettu. Huolimatta siitä onks se reilua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti