Muuttumisleikki

Eipä mitään uutta tänään. Edelleen oon kotona, mikä on tietenkin superkiva juttu. Ja olo on ihan hyvä. Nyt oon vaan kärsinyt vatsan turvotuksesta. Lieköhän pizzan vai hoitojen ansiota?

Mulla on lisäks kauhee hinku maalata. Siis vesiväreillä. Oon aiemmin maalaillutkin jonkun verran, mutta kaikessa kiireessä se on jäänyt viimevuosina vähemmälle. Maalaan lähinnä tauluja sukulaisille lahjaks. Osasyynä on rakkaus maalaamiseen  ja osasyynä opiskelijabudjetti. Nyt vaan en keksi mitä maalaisin. Täytyy laittaa mietintämyssy päähän.

Tänään kuulin jostain suunnistajatytöstä, joka on sairastunut sellaseen tautiin, että se joutu samantien sairauseläkkeelle. Et se tauti on sillä mukana ikuisesti eikä se voi tehdä töitä tai pahemmin urheilla. Ei hyvin pyyhi silläkään, mut jotenkin tollanen olis mulle henkisesti helpompaa sairastaa. Et tietäis et ok, tää on mulla aina ja that's it. Tai sitten sellanen kerralla kuntoon hoidettavaa mallia oleva. Mut mun sairaus on ovela. Koska: Et voi ikinä, koskaan, milloinkaan olla varma ootko terve. Ekalla kerralla en osannu aatella tätä tällä tavalla, mut uusiminen sai mut jossittelemaan. Rasittavaa. Tuntuu et kaikkien muiden sairaudet on parempia kun oma, vaiks se ei ees pidä paikkaansa. Mulla on mahdollisuus parantua pysyvästi.

Päivän paras oli ehkä se kun etin mun suunnistustuulihousuja. Oisin laittanu kävelylenkille jalkaan. No, suuremmankaan etsinnän jälkeen ei löydetty niitä koko talosta ja lainasin sit äitipuolen hiihtohousuja. Mietittiin et oisko iskä voinu laittaa ne jalkaan ku se lähti suunnistaan. Ku olin jättäny ne lojumaan (taas) eteiseen. Ja kappas, olihan se. Naisten m-koko menee ilmeisen hyvin yli 180 senttiselle miehelle. En ois kyllä uskonu. Eikä se ollu tajunnu ees siinä vaiheessa ku mun kompassi oli ollu siellä taskussa. Miettiny vaan et pirun hyvät housut olikin itelleen hommannu. Vitsi mikä sankari mulla onkaan isänä!

Mä ja iskä koitetaan selvästi ihan täysillä muuttua toisiksimme jo ennen sitä kantasolusiirtoa.