Huomenna meen Tyksiin käymään. Luulen et saan kuulla sopiiko mun vanhemmista jompi kumpi tai molemmat luovuttajiks. Nyt on ainakin kulunu se kolme viikkoa ja tänään lääkäreillä on ollu jokaviikkonen siirtopalaveri. Jännittää. Ahdistaa. Pelottaa.
Se tieto tulee vaikuttaan mun mielialaan. Halusin tai en. Joko saan lisää voimaa ja toivoa, tai sit oon ihan maassa. En ees uskalla puhua tai ajatella sitä ettei ne sopis. Tuntuu et sit ne ei ainakaan käy. Oon jotenkin niin taikauskonen.
Pikkusisko ehdotti et voisin koittaa nähdä enneunia ens yönä. Ei kiitos. Viimeks kun näin "enneunta" niin näin et mun jalka piti amputoida kun siinä oli leukemia. Ja kappas, meni joku kuukaus niin tää uusiminen todettiin. Joten ei, en halua nähdä unta tästä.
Mietiskelin tänään kanssa sitä kun nyt en tee mitään päivisin. Enkä oikeestaan iltasinkaan. Et miten sit joskus saan itteni taas normaaliin elämään kiinni. Opiskeluihin ja harrastuksiin. Oon pohtinu et mitä jos oonkin masentunu kun en saa mitään aikaseks. Toki tää varmaan kuuluu noitten hoitojen sivuvaikutuksiin et vaan makaa. Ja onhan mulla tää räkätautikin. Mut mistä sen sit huomaa et jos tää onkin jotain muuta?
Rohkeutta huomiseen. ❤
VastaaPoistaKiitos ❤
PoistaPidetään peukkuja huomiselle! Ja masennusasiaan, ainakin sulla on vielä asioita, joista innostut ja joiden ajattelemisesta saat voimaa, vaikka joudutkin tällä hetkellä jättämään ne sivummalle. Tietysti, jos alkaa tuntua epätoivoiselta, niin ehdottomasti suosittelen juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa tai jos vain haluaa päästä enemmän juttelemaan omista fiiliksistäkin. -maitoviiksi
VastaaPoistaJoo kaikki peukut ja varpaat pystyssä meen nukkumaan. Pelkään ehkä turhaankin masentumista, apua on saatavilla kuitenkin niin helposti osastonkin kautta jos sellanen olo tulee :)
Poista