Nälkä, hymy ja vatsamakkarat

Aamupäivää kuvas tänään vahvasti sana nälkä. Heräsin jo yöllä kurnivaan mahaan. Hetken mietin et pitäiskö nousta, mut sitten muistin mun vanhan kikan. Kääntymisen. Pitää vaan kääntyä mahalleen, niin murina helpottaa. Toimi jälleen moitteetta. Lounaankin söin jo kahen tunnin päästä aamupalasta

Huomaan että mun olemus on vähän kuihtunut. Mut samaan aikaan oon keränny tohon vatsaan sellasen ällön muhkuraisen kerroksen. Mun on vaikee kattoo itteeni peilistä. Siis ei naamaa, mut muuten. Tiiän et on vähän pinnallista surkutella tällasta, mut se tuntuu vaan niin oudolta. Oon tottunu olemaan urheilullinen enkä mikään sohvannurkassa kyhjöttävä esi-isä. Ei mitään rasvamuhkuroita mahassa. Onhan se totta et mulla on koko loppu elämä aikaa taas urheilla. Harmi et se vaan on se juttu mitä rakastan. Myös nyt kun en sitä voi tehdä. Eilen juteltiin kaverin kanssa et jos nyt eka hankkis elämän takas ja sit ne vatsalihakset. Asiat tärkeysjärjestyksen.

Tänään olin yksin kävelemässä. Kuulokkeet ja mä. Mua hymyilytti koko matkan. Koitin aluks vetää takkia ylemmäs et kukaan ei huomaa. Perus suomimeininki siis. Mut sit aattelin et ihan sama. Mua hymyilyttää, mä oon onnellinen. Ajatelkoot muut mitä tahansa, mut mä virnistän just niin leveesti ku lystään. Muutenkin, sain lenkillä vähän urheilun makua suuhun. Ehkä siks et tuli kuuma kun oli toppatakki ja ehkä siks et syke oli hb:n takia korkeella. Ihan ku ois juossu mut oikeesti laahusti.

Ja hei, on siitä vatsarasvasta hyötyäkin. Saa sen valkosoluja kasvattavan piikin laitettua paremmin. Pelkäsin aluks meinaan aina et menee läskikerroksen läpi lihakseen.