Onnea on MM-kisat

Nukuin ku murmeli. Sikeesti ja pitkään. En aiemmin oo ollu kovinkaan aamu-uninen. Tykkäsin herätä aikasin, juoda rauhassa saavillisen mustaa kahvia ja syödä puuroa. Nykyään nukun niin pitkään kun mahollista ja vähän sen ylikin. Paitsi jos on kortisoni käytössä. Sit nukun katkonaisesti, herään kuudelta ja nukahtamiseen menee kolmasosa yöstä. Mut kai se unikin osaltaan parantaa. Eikä mulla oo aamusin kiire yhtään mihinkään. Tai ylipäätään koskaan.

Muuten oon penkkiurheillu koko päivän. Kristan mitali oli äärettömän upee veto ja muutkin suomalaissuoritukset pääosin positiivisia. Kyllä mä niitä kaikkia arvostan ketkä tuolla kisaa. On meinaan Vuokatin ladut ja lipsuvat sukset sen verran hyvin vielä muistissa. Ja tän hetken kävelykunnolla, kun alle kilsan lenkkikin saa hengästymään ja sydämen hakkaamaan täysillä, arvostan vielä enemmän. Tai oikeestaan ihailen. Jos itekkin vielä joskus. 

Olo on ollu tänään ihan outo. Sanottaisko vaikka että kuvottava ja oksettava olo vaihtelee melko normaalin olon kanssa ehkä kolmen tunnin välein. Syöminen on kyllä aina väliaikasesti auttanu, vaikka ruoan haju tekeekin pahaa. Mut sen oon oppinu et syömättömyys ei oo ratkasu. Paitsi jos ei oikeesti sisuskalut kestä ruokaa. Mut ei muuten.

Kerron nyt jo etukäteen, et en oo huomenna mitenkään huonossa hapessa (todennäkösesti) jos ei postausta tuu. Aattelin vaan et löpisen ehkä seuraavaks sitten kun mulla on jotain kerrottavaa. Jotain muuta kun miten oon edelliset kakskytneljä tuntia tappanu. Mutta katellaan, voi olla et kirjottelenkin.